Lammi lifestyle

 

Sain ystävältäni niin huikean ehdotuksen blogini nimeksi, että se oli pakko ottaa käyttöön: Lammi lifestyle. Niin hyvä, kutikutoinen vastine tämä nimittäin on "oikeille", viimeistellyille blogeille, joissa aihepiirikin on tarkkaan rajattu ja mietitty. Alun perin kuvittelin bloggaamiseni muistuttavan jotain sisustuspainotteista lifestyle -meininkiä, mutta totuus on, ettei minulle ole aikaa pohtia postauksiani kovinkaan tarkkaan eikä varsinkaan etukäteen, joten tuutista tulee ulos vähän mitä sattuu.

 

Varmaan jokainen blogia syystä tai toisesta kirjoittava on tasaisin väliajoin sen perustavanlaatuisen kysymyksen äärellä. Mitä järkeä tässä on? Ei ehkä mitään, mutta mitä mainioin tapa kirjoittaa päiväkirjaa ja palata vanhoihin postauksiin muistelemaan menneitä. Varsinkin nyt, kun viimeiset kaksi vuotta on mennyt enemmän ja vähemmän sankemmassa sumussa lapsiperhearkea pyöriteltäessä.

 

 

Vaikka pääasiallisin työni tällä hetkellä on olla hoitovapaalla, on ominainen tapani kehittää kaikenlaista ajanvietettä. Nyt huomaankin, että leppoisiksi suunnittelemani hoitovapaavuodet ovat muuttuneet melkoiseksi suorittamiseksi ja muun muassa järjestötoiminnasta on ollut pakko luopua lähes kokonaan. Päivät täyttyvät perhearjen lisäksi oman tapahtuma-alan yrityksen pyörittämisestä ja hyvinvointibisneksestä.

 



 

Kokonaisen blogin verran riittäisi kirjoitettavaa myös lapsiperheestä erityisesti kun kyseessä on uusperhe. Joskus oikein heikolla hetkellä olen pohtinut kirjoittavani kirjan, jossa kerron kaiken kokemamme uusperhevaikeuksista, vieraannuttamisesta, huoltokiusaamisesta ym. Lopulta olen todennut, että kaikkein järkevintä on keskittyä omaan ja perheensä hyvinvointiin ja koittaa jättää kaikki häiriötekijät omaan arvoonsa. Luultavastikaan näitä asioita en enempää tule täällä koskaan avaamaan, koska elämässä riittää paljon positiivisia asioita, joihin haluan tulevaisuudessa keskittyä.

 

 

 

Ehkä tulevaisuudessa jää enemmän aikaa myös itselle ja varsinkin omasta hyvinvoinnista huolehtimiseen. On aika kiva ollut huomata näin kolmekymppisenä, että elämä (ja varmaan nainenkin) on kuin viini, se paranee vanhetessaan.  

Syksy on melkein täällä..virallisesti

Olen aika matemaattinen ihminen ja ajattelen usein asioita kaikenlaisten kaavojen kautta. Miellän mieluusti kaikkien vuodenaikojen kestävän tasan kolme kuukautta ja alkavan aina kuun ensimmäinen päivä. Meteorologit voivat höpötellä termisistä vuoden ajoista ja keskilämpötiloista, mutta minun maailmassani syksy alkaa syyskuun ensimmäinen, talvi joulukuun ensimmäinen, kevät maaliskuun ensimmäinen jne. Ehkä olen täälläkin joskus puhellut kevään ensimmäisistä päivistä. Tässä muuten kirjoitettuna ideologina kuulostaa paljon hullummalta kuin se oikeasti onkaan, joten ei kannata ehkä enempää mainostaa omia hullutuksiaan.

 

Nythän ei siis periaatteessa ole ihan vielä syksy, mutta siltä se kyllä eilen tuntui, kun Herkku lähti neljän viikon loman jälkeen töihin. Jäin kotiin vuorokaudeksi yksin viiden lapsen kanssa, eikä kukaan varmaan olisi uskonut olevani perheen äiti. Sen verran turistina tuli pyörittyä ja ihmeteltyä päivän aikana. Makaronilaatikon tekemiseen meni aina triplasti aikaa kuin yleensä, sillä ruuanvalmistus keskeytyi, kun jäin vähän väliä ihmettelemään, kuinka paljon viisi lasta, joista kolme poikaa, oikein syövät.

 

Tilannetta ei parantanut yhtään se, että olin aivan totaalisen väsynyt, samoin lapset ja kotona oleilu koostui epämääräisestä nahistelusta, kiukkuitkusta ja riehumisesta. Toka kysyi viiden aikaan voitaisiinko mennä koko perheen yhteisille päikkäreille. Hetken aikaa olin jo suostumassa, kunnes viime hetkellä tajusin kolikon kääntöpuolen, eikä ajatus viidestä lapsesta valvomassa puolilta öin kuitenkaan houkuttanut.

 



 

Viimeisillä jaksamisen ja loogisen ajatteluni rippeillä tein sen, mikä oikeasti on järkevää: otin lisäannoksen arginiinia, vedin semitehokkaan kehonpainotreenin, pakkasin lapset autoon ja lähdimme retkelle. Läheinen Evon luonnonsuojelualue tarjoaa aivan mahtavat ulkoilumaastot ja vaikken missään nimessä mikään Erä-Jorma  olekaan, niin kyllä syksyauringon paisteessa ja rauhallisessa metsässä mieli lepää. Pikku miinuksen toki, ettei missään vaiheessa löydetty kummallekaan laavulle, joilla olemme aiemmin käyneet. Kyllähän sitä kai luonnonsuojelualueella voi autollakin urbaanisti ajella.

 

Kotimatkalla poikettiin vielä anopin luona hakemassa pussillinen omenoita, joten pakko pystyttää jälleen omenapiirakkatehdas. Väsynyt päivä kääntyi onneksi lopulta kunnialla iltaan.

 





Elämää melkein 2-vuotiaan kanssa

 

Oikein pelästyin yhtenä päivänä, kun tajusin meidän vauvan olevan jo 2-vuotias. Tarkalleen ottaen 1 v, 10kk ja päivät päälle, mutta kuitenkin, lähes tulkoon 2-vuotias. Samalla huomasin myös, että elämä on hiljalleen muuttunut jälleen astetta iisimmäksi. Ainakin lastenhoidon osalta. Töiden osaltakin on vielä vuoden loppuun asti melko harmoninen vaihe, sillä työskentelen tällä hetkellä ainoastaan 50%:sti ja nuorimmaiset saavat nauttia edelleen leppoisista kotipäivistä. Toki oman yrityksen pyörittäminen tuo pientä lisämaustetta ja kiirettä elämään erityisesti kesäkuukausien aikana, mutta se on vaan tervetullutta kiirettä ja antaa lisäksi toivoa siitä, että jonain päivänä työllistymme kokonaan yrittäjinä.

 



 

Suurin ero esikoisen ja kuopuksen välillä on, että esikoisen kehityksenvaiheita tulee seurattua ja analysoitua paljon tarkemmin, kuin nuorempien sisarusten. En ole suunnilleen avannutkaan kuopuksen vauvakirjaa ristiäisten jälkeen, kun taas esikoisen vastaavaa täytin suunnilleen joka ilta. Hiljalleen meidän vauva on kasvanut isoksi tytöksi ilman, että olen edes huomannut.

 

Yksi mahtavimmista kehitysetapeista on ehdottomasti itsesyöminen. Voi veljet, kuinka tylsää puuhaa syöttäminen voikaan olla. Aamukahvinkin voi nykyisin juoda rauhassa sohvalla istuen ja lehteä lukien samalla kun pikku-muija vetää puuroannostaan.

 



 

Itsenäisen syömisen lisäksi kaksivuotiaan parhaimpia ominaisuuksia on ehdottomasti itsenäisesti leikkiminen. Tämä nyt ei ole suuri saavutus isolapsisessa perheessä, mutta on se kyllä melko rentouttavaa huomata, että taaperokin keskittyy omaan tekemiseen ilman, että hautaudun lattialla lelukasaan ja koitan matkia vuorotellen kaikkien mahdollisten maatilan eläinten ääniä. Vikan ollessa muutaman vuoden nuorempi, ajattelin, etten koskaan leiki lasteni kanssa. Menin Vikan huoneeseen ja ehdotin, että rakentaisimme yhdessä junaradan. Teimme radan valmiiksi ja laitoin junat pyörimään. Hetken päästä Vika totesi: "Voisitko äiti mennä nyt pois, että saisin leikkiä rauhassa?".

 



Kahden vuoden tauon jälkeen olemme pitkästä aikaa saaneet keskittyä myös ulkohommiin yhdessä jopa päiväuniajan ulkopuolella. Tämä se vasta saavutus onkin, kun ottaa huomioon, että viiden lapsen lisäksi perheeseen kuuluu myös 3000 neliön tontti. Viime vuonna tähän aikaan taaperon suosikkiviihdyke ulkona oli enimmäkseen karkaaminen, joten kaikenlainen vähänkään totisempi tai ammattimaisempi toiminta ulkona oli poissuljettu. Tänä  keväänä olemme saaneet (tai joutuneet) yhdessä haravoida, kaivaa talon sokkelin reunustaa auki ja jopa leikata pensasaitaa. Eri asia sitten onkin, olisinkin ylipäätään edes halunnut em. hommia tehdä, mutta tänä vuonna se oli ainakin taaperon puolesta mahdollista. Karkaaminen ei ollut enää tänä vuonne se juttu.

 

Muutenkin 2-vuotiaalla alkaisi selkeästi olemaan jotenkin älliä päässä enemmän. Jopa niin, että myös omaa tahtoa alkaa löytyä ihan kiitettävästi. Kyllähän sitä täytyy tytöllä luonnetta olla, mutta kyllä välillä riittäisi vähempikin. Ensi vuoden alusta alan siis työskentelemään jälleen kokoaikaisesti ja samoihin aikoihin vauva menee myös päiväkotiin eli nyt on käsillä se kotiäitiyden kaikkein paras ajanjakso.

 



Väsyneen kotiäidin päiväkirja

Oli pakko taas muokata blogin ulkoasua vastaamaan paremmin todellisuutta. Blogin nimeäminen on jotain äärimmäisen vaikeaa varsinkin, kun kaikki hyvät nimet on jo varattu. Mitään ei ole enää siis tehtävissä, vaan meille mattimyöhäsille jää täysin epäseksikkäät nimet. En tiedä, mitä oikein kuvittelin sekä edellistä että tätä nykyistä blogia nimetessäni. Pari päivää sitten tajusin, että kaikkein parhaiten nykyistä olomuotoani kuvaa lause Väsyneen kotiäidin päiväkirja. Kuvat ovat huonolaatuisia ja arjen kiireessä räpsäistyjä. Teksteissä ei ole pienintäkään logiikkaa ja kirjoittelen vähän mistä milloinkin. Sisustushommista puhuttaessa alkaa lähinnä naurattaa, koska tällä(kin) hetkellä, jos saan kameraan vangittua jotain sisustuksellista, niin kuva on erittäin tarkkaan rajattu ja sen rajauksen ulkopuolella on jotain todella kaoottista.

 

 

 

 

Siispä kaipasin blogillekin vähän kotikutoisempaa nimeä, koska let´s face it: Tämähän on väsyneen kotiäidin päiväkirja. Vaikka kuinka yrittäisin pitää blogin sisustuspainotteisena lifestyleblogina, niin salakavalasti ne arkiset asiat tänne jostain puikkelehtivat. Jos siis eksyt tänne, niin liity ihmeessä lukijaksi.