Ich liebe ruuhkavuodet

Hei, jos joskus vielä tapaatte pienen vauvan äidin, joka hiukset likaisina pieruverkkareissa valittelee, kuinka rankkaa on olla vauvan tai pahimmassa tapauksessa vähintään kahden pienen lapsen kanssa kotona, niin varoittakaa sitä pahaa arvaamatonta poloista vuosista, jolloin palataan hoitovapaalta töihin. Kotona ollessa, kun kuitenkin on mahdollista olla yöpuvussa vaikka koko päivä, hiukset sekaisin, likaisissa vaatteissa, ilman rintsikoita, pukluläikät olkapäillä, nuokkua kahvikuppi kädessä nojatuolilla, you name it. Ei onnistu enää työelämässä. Tilanteen vaativuus korostuu, mikäli työhösi liittyy edustamista, asiakkaiden tai yhteistyökumppaneiden tapaamista. Lapsethan eivät välttämättä laita yöheräämiskatkaisinta offille, kun olet kertonut heille palaavasi töihin. He saattavat ärsyttävyydessään laitta yöhillumisten suhteen jopa turbo-vaihteen päälle.

Kesälomakauden lähestyessä olen huomannut itsessäni hiljalleen ilmeneviä työuupumuksen merkkejä: unettomuutta, yöllisiä kauhukohtauksia, tykytystä, työtahdin hiipumista, vaikka tehot on kaakossa. Tänään olin lähdössä töiden jälkeen Vikan kanssa syömään ja passikuviin, kun Mäkkärin pihassa huomasin unohtaneeni lompakon kotiin. Voitte varmaan arvata vastaanoton, kun meidän etuovenkokoisen Happy Meal-kyltin edessä kysyn 7-vuotiaalta : "Mentäiskö kuule sittenkin ukille ja mummolle syömään lihasoppaa?".

Viiden lapsen äidin voisi osata jo ennakoida lasten tarpeet, mutta samaan aikaan, kun Vika alkoi valitella hermeettistä pissahätää, huomasin unohtaneeni laukkuni viimeisimpään kauppaan. Epämääräisen edestakaisin ajelun myötä bensavalo syttyi ja kotimatkaa oli jäljellä vielä n. 40km. Muistelin lukioaikoinani jutelleeni ystävieni kanssa, että kaikissa autoissa on varavarabensatankki, joka aktivoituu aina kun bensa on vähissä ja käytännössä nykyautoissa on mahdotonta, että bensa loppuisi kesken. Kaikenlaiseen legendaan on hädän hetkellä ihan mahdollista alkaa uskomaan. Soitin miehelleni varmistaakseni, kuinka iso varavarabensatankki autossamme on vain kuullakseni, ettei sellaista ole olemassakaan. Why not? Ehkä sellainen kannattaisi kehitellä. No onneksi bensa loppui vasta n. 10km ennen kotia ja silloinkin bensa-aseman pihaan. Ennen sitä ajotietokone oli ilmaissut, että pissapojanneste on loppu, oikea etuvalo on palanut ja että kannattaisi tsekata brake wearit. Mitä vielä? Tienpientareella ohjekirjaa lukiessani Vika kysyi hiljaisella äänellä: "Käyköhän muillekin aina näin?"

Lammi lifestyle

 

Sain ystävältäni niin huikean ehdotuksen blogini nimeksi, että se oli pakko ottaa käyttöön: Lammi lifestyle. Niin hyvä, kutikutoinen vastine tämä nimittäin on "oikeille", viimeistellyille blogeille, joissa aihepiirikin on tarkkaan rajattu ja mietitty. Alun perin kuvittelin bloggaamiseni muistuttavan jotain sisustuspainotteista lifestyle -meininkiä, mutta totuus on, ettei minulle ole aikaa pohtia postauksiani kovinkaan tarkkaan eikä varsinkaan etukäteen, joten tuutista tulee ulos vähän mitä sattuu.

 

Varmaan jokainen blogia syystä tai toisesta kirjoittava on tasaisin väliajoin sen perustavanlaatuisen kysymyksen äärellä. Mitä järkeä tässä on? Ei ehkä mitään, mutta mitä mainioin tapa kirjoittaa päiväkirjaa ja palata vanhoihin postauksiin muistelemaan menneitä. Varsinkin nyt, kun viimeiset kaksi vuotta on mennyt enemmän ja vähemmän sankemmassa sumussa lapsiperhearkea pyöriteltäessä.

 

 

Vaikka pääasiallisin työni tällä hetkellä on olla hoitovapaalla, on ominainen tapani kehittää kaikenlaista ajanvietettä. Nyt huomaankin, että leppoisiksi suunnittelemani hoitovapaavuodet ovat muuttuneet melkoiseksi suorittamiseksi ja muun muassa järjestötoiminnasta on ollut pakko luopua lähes kokonaan. Päivät täyttyvät perhearjen lisäksi oman tapahtuma-alan yrityksen pyörittämisestä ja hyvinvointibisneksestä.

 



 

Kokonaisen blogin verran riittäisi kirjoitettavaa myös lapsiperheestä erityisesti kun kyseessä on uusperhe. Joskus oikein heikolla hetkellä olen pohtinut kirjoittavani kirjan, jossa kerron kaiken kokemamme uusperhevaikeuksista, vieraannuttamisesta, huoltokiusaamisesta ym. Lopulta olen todennut, että kaikkein järkevintä on keskittyä omaan ja perheensä hyvinvointiin ja koittaa jättää kaikki häiriötekijät omaan arvoonsa. Luultavastikaan näitä asioita en enempää tule täällä koskaan avaamaan, koska elämässä riittää paljon positiivisia asioita, joihin haluan tulevaisuudessa keskittyä.

 

 

 

Ehkä tulevaisuudessa jää enemmän aikaa myös itselle ja varsinkin omasta hyvinvoinnista huolehtimiseen. On aika kiva ollut huomata näin kolmekymppisenä, että elämä (ja varmaan nainenkin) on kuin viini, se paranee vanhetessaan.  

Syksy on melkein täällä..virallisesti

Olen aika matemaattinen ihminen ja ajattelen usein asioita kaikenlaisten kaavojen kautta. Miellän mieluusti kaikkien vuodenaikojen kestävän tasan kolme kuukautta ja alkavan aina kuun ensimmäinen päivä. Meteorologit voivat höpötellä termisistä vuoden ajoista ja keskilämpötiloista, mutta minun maailmassani syksy alkaa syyskuun ensimmäinen, talvi joulukuun ensimmäinen, kevät maaliskuun ensimmäinen jne. Ehkä olen täälläkin joskus puhellut kevään ensimmäisistä päivistä. Tässä muuten kirjoitettuna ideologina kuulostaa paljon hullummalta kuin se oikeasti onkaan, joten ei kannata ehkä enempää mainostaa omia hullutuksiaan.

 

Nythän ei siis periaatteessa ole ihan vielä syksy, mutta siltä se kyllä eilen tuntui, kun Herkku lähti neljän viikon loman jälkeen töihin. Jäin kotiin vuorokaudeksi yksin viiden lapsen kanssa, eikä kukaan varmaan olisi uskonut olevani perheen äiti. Sen verran turistina tuli pyörittyä ja ihmeteltyä päivän aikana. Makaronilaatikon tekemiseen meni aina triplasti aikaa kuin yleensä, sillä ruuanvalmistus keskeytyi, kun jäin vähän väliä ihmettelemään, kuinka paljon viisi lasta, joista kolme poikaa, oikein syövät.

 

Tilannetta ei parantanut yhtään se, että olin aivan totaalisen väsynyt, samoin lapset ja kotona oleilu koostui epämääräisestä nahistelusta, kiukkuitkusta ja riehumisesta. Toka kysyi viiden aikaan voitaisiinko mennä koko perheen yhteisille päikkäreille. Hetken aikaa olin jo suostumassa, kunnes viime hetkellä tajusin kolikon kääntöpuolen, eikä ajatus viidestä lapsesta valvomassa puolilta öin kuitenkaan houkuttanut.

 



 

Viimeisillä jaksamisen ja loogisen ajatteluni rippeillä tein sen, mikä oikeasti on järkevää: otin lisäannoksen arginiinia, vedin semitehokkaan kehonpainotreenin, pakkasin lapset autoon ja lähdimme retkelle. Läheinen Evon luonnonsuojelualue tarjoaa aivan mahtavat ulkoilumaastot ja vaikken missään nimessä mikään Erä-Jorma  olekaan, niin kyllä syksyauringon paisteessa ja rauhallisessa metsässä mieli lepää. Pikku miinuksen toki, ettei missään vaiheessa löydetty kummallekaan laavulle, joilla olemme aiemmin käyneet. Kyllähän sitä kai luonnonsuojelualueella voi autollakin urbaanisti ajella.

 

Kotimatkalla poikettiin vielä anopin luona hakemassa pussillinen omenoita, joten pakko pystyttää jälleen omenapiirakkatehdas. Väsynyt päivä kääntyi onneksi lopulta kunnialla iltaan.

 





Kesätapahtumaa lapsen kanssa

Niin sitä alkaa nähdä kaikenlaiset tapahtumat erilaisessa valossa, kun käy niissä lapsen kanssa. Itsehän kuulun kyllä sen verran mukavuudenhaluisiin vanhempiin, että käyn open air -tapahtumissa kaikista mieluiten aikuisseurassa. Normaalisti kun on tottunut suunnistamaan suoraan anniskelualueelle, niin lapsen kanssa hengaillessa varmistan aluksi, että a)missä voi vaihtaa vaipan ja b) mihin aikaan pelle esiintyy.

 











Tekniset ongelmat ohi?

Varmin tapa juoda aamukahvi rauhassa: Late Lammas

 

Tekniset ongelmat ovat riivanneet meikämutsia suunnilleen äitienpäivästä lähtien. Suunnilleen koko elämäni, blogini, liiketoimintani perustuu sille, että tabletti skulaa moitteettomasti. No, eipä ole skulannut ja suunnilleen viimeisen kuukauden aikana kaikista tarpeellisimmatkin sovellukset kaatuivat. Kuvien lataaminen on ollut tabletin mielestä niin synnistä, että pelkästään blogin päivittämisen ajatteleminen on aiheuttaminen täydellisen tilttaamisen. Tosinaisethan ei pahemmin valita ja vasta muutaman kuukauden tietoteknisen vajaatoiminnan jälkeen mainitsin pikku vioista miehelleni. Se oli muutama räpellys (komentosarja tai jotain) ja tadaa, kone pelitti jälleen. Ah, mikä tunne, kun olet viimeiset viikot lukenut sähkpostia, päivittänyt somea, hoitanut firman toimistohommia sentti kertaa sentti puhelimennäytltä. I´m the king of the world! Tai ehkä pikemminkin queen..

 





Jaa että mitenkä kesä on mennyt? No siinähän se. Ilmoja pidellessä. Ei sovi valittaa, mutta mikä näitä Suomen kesiä oikein nykyisin vaivaa? Silloin, kun olin lapsi, kesät oli kuumia ja talvet kylmiä. Kouluun on mennen tullen ylämäki ja kotona piti lypsää lehmät, hoitaa sisko ja leikata nurmikko. Koko jälkimmäinen virke oli valetta, mutta kesät oli kyllä kuumia. Olihan tänäkin keväänä hellejakso toukokuussa, mutta muuten on ollut kyllä melko sateista ja pilvistä. Intiaanikesää odotellessa.

 

Päästiin sentään nauttimaan rannalle niinä muutamina päivinä, kun aurinko näyttäytyi, eikä ollut muuta menoa. Alkukesä oli kyllä lievästi sanottuna kiireinen. Joka viikonloppu jotakin tapahtumaa ja kissanristiäistä. Heinäkuussa se onneksi hiljenee tapahtuma-alallakin ainakin hieman, vaikka koko Suomi on täynnä toimintaa. Eilen alkoi melkein ahdistaa, kun tein kalenterimerkintää joulukuulle. Yäk! Tuleeko se pimeä talvi taas? Onneksi ei ihan vielä.
 



Äiti sai uuden laukun, vauvakin halusi omansa. Laatuvaatimusten suhteen ei ollut mitenkään tarkkaa.

Vaikka vielä ollaan ihan kesällä, niin jonkun verran syksy on ajatuksissa. Vika aloittaa nimittäin kahden ja puolen viikon kuluttua eskarin, jolloin kotona hengailee päivisin enää vauva, joka ei kuitenkaan ihan täysin vauva enää ole.



Lahen tori ja Herkku lihis. Pelottavan lähellä.

Sysmässä satamassa

Eskariin tutustumisen jälkeen kelpasi tuoreet vohvelit

Ollaan Herkun kanssa opeteltu aika nopeiksi ravintola-asiakkaiksi. Hädin tuskin ehtii selfietä ottamaan, kun ruuat on vedetty ja itkupotkuraivarit vältetty

Long time no see

Oikeasti syy muutaman viikon blogihiljaisuuteen ei tällä kertaa ole laiskuudessa tai saamattomuudessa. Lähdin helatorstaiviikonloppuna Ekan, Vikan ja Vauvan kanssa siskoni luokse Naantaliin. Jälleennäkeminen oli niin riemukas ja odotettu, että se vaatisi kokonaan oman postauksensa. Näemme nimittäin nykyisin aivan liian harvoin, 1-2 kertaa vuodessa. Muutaman sadan kilometrin välimatka, pienet lapset ja kiireiset työt ovat vaan nyt tällä hetkellä liikaa, eikä saada aikaiseksi nähdä useammin. Niinä harvoina kertoina on kuitenkin triplasti mahtavampaa. Tälläkin kertaa söimme, joimme, lenkkeilimme, hengailimme, nautimme auringosta ja shoppailimme. Mitä enempää voikaan toivoa. Isosisko on kyllä jotain ihan parasta.

 

Lapsemme eli serkukset ovat suunnilleen samanikäiset, joten hekin viihtyvät yhdessä mainiosti. Jätetään nyt mainitsematta 2-vuotias, uhmaikäinen vauvamme, joka on todellinen lonely rider, joka hengailee ja puuhailee pääosin yksin paitsi kiusatessaan isompia. Ruuhkavuodet ovat pienentäneet muistikapasiteettiani niin, että unohtelen yksinkertaisiakin asioita. Viime kesänä siskolleni matkatessamme unohdin kaikki matkatavaramme kotiin. No, mitäs tuosta, rahalla saa ja taksilla pääsee. Ekan ollessa ihan pieni ja ainokaiseni, unohdin samaiselle reissulle lähtiessä lompakon kotiin. Bensavalokin sitten mukavasti matkan aikana syttyi luoden romanttista tunnelmaa yksinäisen naisen tielle. Lopulta ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ajaa lähimmälle bensa-asemalle, jonne pikkusiskoni sitten karautti taksilla avuksi. En ole varmaan koskaan tuntenut oloani niin a) tyhmäksi ja b) säälittäväksi. Eli ihan kiva, että on pikkusiskokin olemassa.

 

Näistä kaikista vastoinkäymisistä voisi kuvitella, että normaali ihminen oppisi vähän huolellisemmaksi. Tällä kertaa unohdin kotiin tuliaiskassin. "Mulla oli kyllä tuomisia, mutta unohdin ne kotiin" kuulostaa kyllä hätäiseen keksityltä valheelta, vaikka näin oikeasti kävikin. Kaikkein ikävin unohdus kävi kuitenkin lähtiessämme ja huomasin sen vasta noin puolessa välissä paluumatkaa. Unohdin siis siskoni eteiseen rakkaan tabletin, jonka avulla olen liitettynä kaikkiin mahdollisiin verkkoihin, someen ja firman prokkiksiin kaikkina vuorokauden aikoina. Tuona hetkenä tunsin maailmani luhistuvan. Kaiken lisäksi vauva oli itkenyt koko paluumatkan ja nukahtanut juuri hetkeä ennen kuin huomasin unohtaneeni rakkaan työvälineeni. Päätin jatkaa matkaa ja sain tablettini muutama päivä sitten postissa kotiin kannettuna. Ihana jälleennäkeminen!

 



 

Olimme siis kotona juuri äitienpäiväksi ja tuona ihanana aamuna sain herätä tietenkin lasten söpöihin kortteihin, aamupalaan ja lahjoihin. Tuolle ajalle sattui juuri se mahtava helle ja päätimme Ekan ja Vikan kanssa lähteä käymään joka kesän vakiopaikoissamme. Jännä, miten sitä urautuu samoihin kaavoihin. Esimerkiksi tuolla Aulangon näkötornilla olen käynyt useita kertoja joka kesä koko elämäni ajan. Silti ne kymmenet rappuset on vaan aina uudestaan ja uudestaan kavuttava ja todeta lopulta maiseman pysyneen täysin ennallaan.

 

Lopulta päädyimme vielä piknikille järven rannalle katselemaan ohikiitäviä junia, jotka jatkossa todellakin vain kiitävät ohi suurimman osan vuoroista pysähtymättä lainkaan kotikaupungissamme.

 



Kiva tämä kuva, jossa Vikalla taitaa vähän peppu kutista

 

 

Vappu 2016

Voiko olla mitään ihanampaa, kuin ex tempore Helsingin reissu ja vieläpä vappuna? No ei voi olla. Vapunaatto ja aatonaatto hilluttiin muiden mutsien kanssa oman kylän torilla myymässä sitä sun tätä särvintä ja vappukamaa. Tarkoituksena oli siis kartuttaa Ekan luokan leirikoulurahastoa. Sen verran reippaita oltiin, että taitaa rahat olla vuoden keräämisen jälkeen kasassa ja varmuuden vuoksi on vielä muutama vuosia aikaakin ennen kuin h-hetki koittaa.

 

Vappukarkeloissa vieraili myöskin pieni hevoinen eli poni ja meillä on lieviä vaikeuksia saada vauva lähtemään kotiin. Melkein helpompi olisi ollut laittaa pikku-muijakin hepan kuljetusboxiin ja lähettää tallille. Jostain kumman syystä vauvalle on päässyt muodostumaan ihmeellinen mieltymys hevosiin, vaikka meillä ei kyllä erityisemmin ole tätä aihetta esiin tuotu.

 

Kun sitten simat, munkit ja pallot oli myyty, oli aika roudata lapset eri teille ja karauttaa siis jälleen oikein hotellilomalle Helsinkiin. Oikeastihan olen vanhoille tavoille hyvinkin uskollinen. Varaan meille huoneen lähes tulkoon aina samasta hotellista. Kerrankin kannatti irrotella, sillä Radisson Blu oli avannut aivan uuden hotelli Aleksanterin Lönnrotinkadulle. Renesanssi-tyyliin sisustettu huone sai jälleen sisäisen esteetikkoni heräämään ja siinä sisäänkirjautumisen jälkeen makoilin ihanassa vuoteessa juoden shamppanjaa ja lueskellen arkkitehtuurin tyyleistä. Oikeasti mielenkiintoista välillä katsella tuttujakin rakennuksia vähän toisenlaisella silmällä ja huomata ajalle tyypillisiä rakennustyylejä ja koristuksia. 

 

Meillähän oli tietenkin vakaana aikomuksena ehtiä todistamaan Mantan lakitusta, mutta Kauppatoria kohti kävellessä ihmisvirta lipui täysin päinvastaiseen suuntaan, mikä kertoikin meille olevamme auttamatta myöhässä. TaiYo oli pessyt ja asettanut lakin Mantalle jo kauan ennen kuin saavuimme paikalle, mutta se ei oikeastaan haitannut, sillä sattumalta törmäsimme muutamaan hyvään ystävääni matkan varrella. Pikaisten kuulumisten ja huolella otettujen selfieiden ja ryhmäposeerausten jälkeen jatkoimme matkaa syömään.

 

Jälleen kerran tavoillemme uskollisina koitimme varata pöydän Sikalasta. Kaupungin paras ravintola oli tietenkin aivan täyteen varattu koko aatoksi, joten jouduimme tyytymään vähän random-vaihtoehtoon, Haraldiin. En tiedä, mikä suuruuden hulluus meihin ruokaa tilatessa iski, sillä pöytä oli aivan täynnä ruokaa sen muutaman tunnin ajan, mitä syömässä olimme. Kannattaa ehdottomasti kokeilla menua Kuninkaan kestit, jos Haraldiin sattuu eksymään. Voi olla, että kyseisen setin jälkeen ei sydänkohtausta tarvitse kauaa odotella.

 



 

Niin kiva vappu kyllä oli pitkästä aikaa, etten näköjään ole edes kuvia ehtinyt ottaa. Vappupäivänä pyörähdimme toki Kaivarissa ja nautimme ihanasta kevätsäästä. Miten voikaan sattua niin hyvä sattuma, että vappuna paistoi aurinko ja oli lämmintä? Ehkä seuraavat kymmenen vuotta onkin sitten taas sitä perinteisempää säätä.

 

Kaivarin kävelyn jälkeen suuntasimme vielä ystävien kanssa brunssille Alppilaan ja lopulta vatsat täynnä kotiin. Onni on isovanhemmat, jotka ovat hommalleen niin sitoutuneita, että jopa tällaiset vähän pikaisemmat reissut on mahdollisia.

 



Elämää melkein 2-vuotiaan kanssa

 

Oikein pelästyin yhtenä päivänä, kun tajusin meidän vauvan olevan jo 2-vuotias. Tarkalleen ottaen 1 v, 10kk ja päivät päälle, mutta kuitenkin, lähes tulkoon 2-vuotias. Samalla huomasin myös, että elämä on hiljalleen muuttunut jälleen astetta iisimmäksi. Ainakin lastenhoidon osalta. Töiden osaltakin on vielä vuoden loppuun asti melko harmoninen vaihe, sillä työskentelen tällä hetkellä ainoastaan 50%:sti ja nuorimmaiset saavat nauttia edelleen leppoisista kotipäivistä. Toki oman yrityksen pyörittäminen tuo pientä lisämaustetta ja kiirettä elämään erityisesti kesäkuukausien aikana, mutta se on vaan tervetullutta kiirettä ja antaa lisäksi toivoa siitä, että jonain päivänä työllistymme kokonaan yrittäjinä.

 



 

Suurin ero esikoisen ja kuopuksen välillä on, että esikoisen kehityksenvaiheita tulee seurattua ja analysoitua paljon tarkemmin, kuin nuorempien sisarusten. En ole suunnilleen avannutkaan kuopuksen vauvakirjaa ristiäisten jälkeen, kun taas esikoisen vastaavaa täytin suunnilleen joka ilta. Hiljalleen meidän vauva on kasvanut isoksi tytöksi ilman, että olen edes huomannut.

 

Yksi mahtavimmista kehitysetapeista on ehdottomasti itsesyöminen. Voi veljet, kuinka tylsää puuhaa syöttäminen voikaan olla. Aamukahvinkin voi nykyisin juoda rauhassa sohvalla istuen ja lehteä lukien samalla kun pikku-muija vetää puuroannostaan.

 



 

Itsenäisen syömisen lisäksi kaksivuotiaan parhaimpia ominaisuuksia on ehdottomasti itsenäisesti leikkiminen. Tämä nyt ei ole suuri saavutus isolapsisessa perheessä, mutta on se kyllä melko rentouttavaa huomata, että taaperokin keskittyy omaan tekemiseen ilman, että hautaudun lattialla lelukasaan ja koitan matkia vuorotellen kaikkien mahdollisten maatilan eläinten ääniä. Vikan ollessa muutaman vuoden nuorempi, ajattelin, etten koskaan leiki lasteni kanssa. Menin Vikan huoneeseen ja ehdotin, että rakentaisimme yhdessä junaradan. Teimme radan valmiiksi ja laitoin junat pyörimään. Hetken päästä Vika totesi: "Voisitko äiti mennä nyt pois, että saisin leikkiä rauhassa?".

 



Kahden vuoden tauon jälkeen olemme pitkästä aikaa saaneet keskittyä myös ulkohommiin yhdessä jopa päiväuniajan ulkopuolella. Tämä se vasta saavutus onkin, kun ottaa huomioon, että viiden lapsen lisäksi perheeseen kuuluu myös 3000 neliön tontti. Viime vuonna tähän aikaan taaperon suosikkiviihdyke ulkona oli enimmäkseen karkaaminen, joten kaikenlainen vähänkään totisempi tai ammattimaisempi toiminta ulkona oli poissuljettu. Tänä  keväänä olemme saaneet (tai joutuneet) yhdessä haravoida, kaivaa talon sokkelin reunustaa auki ja jopa leikata pensasaitaa. Eri asia sitten onkin, olisinkin ylipäätään edes halunnut em. hommia tehdä, mutta tänä vuonna se oli ainakin taaperon puolesta mahdollista. Karkaaminen ei ollut enää tänä vuonne se juttu.

 

Muutenkin 2-vuotiaalla alkaisi selkeästi olemaan jotenkin älliä päässä enemmän. Jopa niin, että myös omaa tahtoa alkaa löytyä ihan kiitettävästi. Kyllähän sitä täytyy tytöllä luonnetta olla, mutta kyllä välillä riittäisi vähempikin. Ensi vuoden alusta alan siis työskentelemään jälleen kokoaikaisesti ja samoihin aikoihin vauva menee myös päiväkotiin eli nyt on käsillä se kotiäitiyden kaikkein paras ajanjakso.