Tekniset ongelmat ohi?

Varmin tapa juoda aamukahvi rauhassa: Late Lammas

 

Tekniset ongelmat ovat riivanneet meikämutsia suunnilleen äitienpäivästä lähtien. Suunnilleen koko elämäni, blogini, liiketoimintani perustuu sille, että tabletti skulaa moitteettomasti. No, eipä ole skulannut ja suunnilleen viimeisen kuukauden aikana kaikista tarpeellisimmatkin sovellukset kaatuivat. Kuvien lataaminen on ollut tabletin mielestä niin synnistä, että pelkästään blogin päivittämisen ajatteleminen on aiheuttaminen täydellisen tilttaamisen. Tosinaisethan ei pahemmin valita ja vasta muutaman kuukauden tietoteknisen vajaatoiminnan jälkeen mainitsin pikku vioista miehelleni. Se oli muutama räpellys (komentosarja tai jotain) ja tadaa, kone pelitti jälleen. Ah, mikä tunne, kun olet viimeiset viikot lukenut sähkpostia, päivittänyt somea, hoitanut firman toimistohommia sentti kertaa sentti puhelimennäytltä. I´m the king of the world! Tai ehkä pikemminkin queen..

 





Jaa että mitenkä kesä on mennyt? No siinähän se. Ilmoja pidellessä. Ei sovi valittaa, mutta mikä näitä Suomen kesiä oikein nykyisin vaivaa? Silloin, kun olin lapsi, kesät oli kuumia ja talvet kylmiä. Kouluun on mennen tullen ylämäki ja kotona piti lypsää lehmät, hoitaa sisko ja leikata nurmikko. Koko jälkimmäinen virke oli valetta, mutta kesät oli kyllä kuumia. Olihan tänäkin keväänä hellejakso toukokuussa, mutta muuten on ollut kyllä melko sateista ja pilvistä. Intiaanikesää odotellessa.

 

Päästiin sentään nauttimaan rannalle niinä muutamina päivinä, kun aurinko näyttäytyi, eikä ollut muuta menoa. Alkukesä oli kyllä lievästi sanottuna kiireinen. Joka viikonloppu jotakin tapahtumaa ja kissanristiäistä. Heinäkuussa se onneksi hiljenee tapahtuma-alallakin ainakin hieman, vaikka koko Suomi on täynnä toimintaa. Eilen alkoi melkein ahdistaa, kun tein kalenterimerkintää joulukuulle. Yäk! Tuleeko se pimeä talvi taas? Onneksi ei ihan vielä.
 



Äiti sai uuden laukun, vauvakin halusi omansa. Laatuvaatimusten suhteen ei ollut mitenkään tarkkaa.

Vaikka vielä ollaan ihan kesällä, niin jonkun verran syksy on ajatuksissa. Vika aloittaa nimittäin kahden ja puolen viikon kuluttua eskarin, jolloin kotona hengailee päivisin enää vauva, joka ei kuitenkaan ihan täysin vauva enää ole.



Lahen tori ja Herkku lihis. Pelottavan lähellä.

Sysmässä satamassa

Eskariin tutustumisen jälkeen kelpasi tuoreet vohvelit

Ollaan Herkun kanssa opeteltu aika nopeiksi ravintola-asiakkaiksi. Hädin tuskin ehtii selfietä ottamaan, kun ruuat on vedetty ja itkupotkuraivarit vältetty

Testissä Block by Dylanin brunssi

 

Avioero. Yhteishuoltajuus. Eri paikkakunnilla asuminen. Lasten kuskaamista toiselle vanhemmille. Mitä ihania syitä testata Helsingin parhaimpia brunssipaikkoja? Saatiin ihanan ystäväni kanssa aikataulut kerrankin täsmäämään niin hyvin, että suunnattiin suloisten ja rauhallisten (?) vauvojemme kanssa Block By Dylanin brunssille. Oma vauvanihan on jo 2-vuotias ja ystäväni muutaman kuukauden ikäinen. Toinen nukkui ja toinen koitti toistuvasti etuovesta Eteläkadulle. Arvatkaa kumpi?

 

Paikkana tuo Dylan oli kyllä tosi tunnelmallinen. Ihanan väljää ja tilavaa. Hyvin pääsi myös hyökkäysvaunuilla, joita meilläkin oli mukana oikein kaksin kappalein. Sen verran Dylanin suosio yllätti jopa meidät, että paikka oli lähes täyteen varattu. Saimme kuitenkin armolliset 1,5 tuntia aikaa nauttia ihanasta seisovasta pöydästä. Ensin huolestuin ruoka-ajan lyhyydestä, ehtisikö siinä ajassa santsata riittävästi? Kun sitten loin katseeni Vauvaan, joka toistuvasti piti huutavana noutaa ravintolan eteisestä takaisin pöytään, ajattelin, että nopeat syövät, hitaat eivät. Ja hyvin ehti.

 

Dylanin brunssilta löytyi sopivaa syötävää ainakin meidän 2-vuotiaalle ja tarjonta oli muutenkin mukavaa vaihtelua meksikolaisen teemansa ansiosta. Perusbrunsseja kun on tullut niitettyä ihan kiitettävästi. Ja kyllä, aikaa taisi olla vielä jäljelläkin seuraavaan kattaukseen, kun olimme jo lopetelleet ja poistumassa. Pienempää vauvaa nukutti sen verran makeasti brunssin jälkeen, että teimme vielä lyhyen shoppailukierroksen kaupungilla.

 

Kesän ekat Lintsit

 Parhaimmat ideat tulevat ex temporee. Olin viemässä Ekaa ja Vikaa isälleen Helsinkiin viikonlopun viettoon. Aikataulumme eivät sopineetkaan aluksi yhteen ja meille jäi poikien kanssa vähän luppoaikaa. Perjantai iltapäivänähän kannattaa suunnata ruuhkan täyttämään Helsingin keskustaan, koska jos olit rauhallinen ja zen tullessasi, et takuulla ole sitä enää lähtiessäsi.

 

Hyvänä puolena toukokuun alun Lintsi-käynnissä ehdottomasti on se, että porukkaa on liikkeellä hyvin vähän. Kaikkiin laitteisiin pääsi jonottamatta ja muutenkin kaduilla mahtui liikkumaan. Totesin jälleen saman, mitä lukuisina aiempina kesinä (miksei sitä ihmislapsi koskaan opi?), että alle 120cm lapsen kanssa kannattaa ainakin Suomen huvipuistot kiertää kaukaa. 6-vuotias, Vika, pikku patukka on sen verran tappi, ettei pääse isojen laitteisiin ja toisaalta, vaikka pääsisikin ei varmaan uskaltaisi loppujen lopuksi mennä. Loppujen lopuksi reissumme oli todella surkuhupaisa: Pikkulasten laitteiden kohdalla pikkumies topakasti totesi: "En varmana mene tohon, ihan lälly". Isojen laitteiden kohdalla tuli itku "Miksi en pääse tuohon?". Niissä kahdessa laitteessa, joihin kaikki pääsimme, Vika itki heti aloituksen jälkeen "Pelottaa!". Eli jälleen kerran, mitä tästä opimme? Mene huvipuistoon ainoastaan isojen lasten kanssa tai vaihtoehtoisesti aivan pienten. Kaikkein varminta on tietenkin olla menemättä ollenkaan ja keksiä jotain muuta tekemistä. Huomasin nimittäin, ettei vanhuus tule yksin, kesyissäkin laitteissa tuli huono olo.

Muutama tunti Lintsillä ja muutamat ajelut laitteissa ja lopputuloksena seisoimme pari tuntia liikenneruuhkassa matkalla Pohjois-Helsinkiin. Mutta kyllä kesän ensimmäinen hattara on aina kesän ensimmäinen hattara (vanha hämäläinen viisaus..tai sananlasku)

 



Long time no see

Oikeasti syy muutaman viikon blogihiljaisuuteen ei tällä kertaa ole laiskuudessa tai saamattomuudessa. Lähdin helatorstaiviikonloppuna Ekan, Vikan ja Vauvan kanssa siskoni luokse Naantaliin. Jälleennäkeminen oli niin riemukas ja odotettu, että se vaatisi kokonaan oman postauksensa. Näemme nimittäin nykyisin aivan liian harvoin, 1-2 kertaa vuodessa. Muutaman sadan kilometrin välimatka, pienet lapset ja kiireiset työt ovat vaan nyt tällä hetkellä liikaa, eikä saada aikaiseksi nähdä useammin. Niinä harvoina kertoina on kuitenkin triplasti mahtavampaa. Tälläkin kertaa söimme, joimme, lenkkeilimme, hengailimme, nautimme auringosta ja shoppailimme. Mitä enempää voikaan toivoa. Isosisko on kyllä jotain ihan parasta.

 

Lapsemme eli serkukset ovat suunnilleen samanikäiset, joten hekin viihtyvät yhdessä mainiosti. Jätetään nyt mainitsematta 2-vuotias, uhmaikäinen vauvamme, joka on todellinen lonely rider, joka hengailee ja puuhailee pääosin yksin paitsi kiusatessaan isompia. Ruuhkavuodet ovat pienentäneet muistikapasiteettiani niin, että unohtelen yksinkertaisiakin asioita. Viime kesänä siskolleni matkatessamme unohdin kaikki matkatavaramme kotiin. No, mitäs tuosta, rahalla saa ja taksilla pääsee. Ekan ollessa ihan pieni ja ainokaiseni, unohdin samaiselle reissulle lähtiessä lompakon kotiin. Bensavalokin sitten mukavasti matkan aikana syttyi luoden romanttista tunnelmaa yksinäisen naisen tielle. Lopulta ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ajaa lähimmälle bensa-asemalle, jonne pikkusiskoni sitten karautti taksilla avuksi. En ole varmaan koskaan tuntenut oloani niin a) tyhmäksi ja b) säälittäväksi. Eli ihan kiva, että on pikkusiskokin olemassa.

 

Näistä kaikista vastoinkäymisistä voisi kuvitella, että normaali ihminen oppisi vähän huolellisemmaksi. Tällä kertaa unohdin kotiin tuliaiskassin. "Mulla oli kyllä tuomisia, mutta unohdin ne kotiin" kuulostaa kyllä hätäiseen keksityltä valheelta, vaikka näin oikeasti kävikin. Kaikkein ikävin unohdus kävi kuitenkin lähtiessämme ja huomasin sen vasta noin puolessa välissä paluumatkaa. Unohdin siis siskoni eteiseen rakkaan tabletin, jonka avulla olen liitettynä kaikkiin mahdollisiin verkkoihin, someen ja firman prokkiksiin kaikkina vuorokauden aikoina. Tuona hetkenä tunsin maailmani luhistuvan. Kaiken lisäksi vauva oli itkenyt koko paluumatkan ja nukahtanut juuri hetkeä ennen kuin huomasin unohtaneeni rakkaan työvälineeni. Päätin jatkaa matkaa ja sain tablettini muutama päivä sitten postissa kotiin kannettuna. Ihana jälleennäkeminen!

 



 

Olimme siis kotona juuri äitienpäiväksi ja tuona ihanana aamuna sain herätä tietenkin lasten söpöihin kortteihin, aamupalaan ja lahjoihin. Tuolle ajalle sattui juuri se mahtava helle ja päätimme Ekan ja Vikan kanssa lähteä käymään joka kesän vakiopaikoissamme. Jännä, miten sitä urautuu samoihin kaavoihin. Esimerkiksi tuolla Aulangon näkötornilla olen käynyt useita kertoja joka kesä koko elämäni ajan. Silti ne kymmenet rappuset on vaan aina uudestaan ja uudestaan kavuttava ja todeta lopulta maiseman pysyneen täysin ennallaan.

 

Lopulta päädyimme vielä piknikille järven rannalle katselemaan ohikiitäviä junia, jotka jatkossa todellakin vain kiitävät ohi suurimman osan vuoroista pysähtymättä lainkaan kotikaupungissamme.

 



Kiva tämä kuva, jossa Vikalla taitaa vähän peppu kutista

 

 

Vappu 2016

Voiko olla mitään ihanampaa, kuin ex tempore Helsingin reissu ja vieläpä vappuna? No ei voi olla. Vapunaatto ja aatonaatto hilluttiin muiden mutsien kanssa oman kylän torilla myymässä sitä sun tätä särvintä ja vappukamaa. Tarkoituksena oli siis kartuttaa Ekan luokan leirikoulurahastoa. Sen verran reippaita oltiin, että taitaa rahat olla vuoden keräämisen jälkeen kasassa ja varmuuden vuoksi on vielä muutama vuosia aikaakin ennen kuin h-hetki koittaa.

 

Vappukarkeloissa vieraili myöskin pieni hevoinen eli poni ja meillä on lieviä vaikeuksia saada vauva lähtemään kotiin. Melkein helpompi olisi ollut laittaa pikku-muijakin hepan kuljetusboxiin ja lähettää tallille. Jostain kumman syystä vauvalle on päässyt muodostumaan ihmeellinen mieltymys hevosiin, vaikka meillä ei kyllä erityisemmin ole tätä aihetta esiin tuotu.

 

Kun sitten simat, munkit ja pallot oli myyty, oli aika roudata lapset eri teille ja karauttaa siis jälleen oikein hotellilomalle Helsinkiin. Oikeastihan olen vanhoille tavoille hyvinkin uskollinen. Varaan meille huoneen lähes tulkoon aina samasta hotellista. Kerrankin kannatti irrotella, sillä Radisson Blu oli avannut aivan uuden hotelli Aleksanterin Lönnrotinkadulle. Renesanssi-tyyliin sisustettu huone sai jälleen sisäisen esteetikkoni heräämään ja siinä sisäänkirjautumisen jälkeen makoilin ihanassa vuoteessa juoden shamppanjaa ja lueskellen arkkitehtuurin tyyleistä. Oikeasti mielenkiintoista välillä katsella tuttujakin rakennuksia vähän toisenlaisella silmällä ja huomata ajalle tyypillisiä rakennustyylejä ja koristuksia. 

 

Meillähän oli tietenkin vakaana aikomuksena ehtiä todistamaan Mantan lakitusta, mutta Kauppatoria kohti kävellessä ihmisvirta lipui täysin päinvastaiseen suuntaan, mikä kertoikin meille olevamme auttamatta myöhässä. TaiYo oli pessyt ja asettanut lakin Mantalle jo kauan ennen kuin saavuimme paikalle, mutta se ei oikeastaan haitannut, sillä sattumalta törmäsimme muutamaan hyvään ystävääni matkan varrella. Pikaisten kuulumisten ja huolella otettujen selfieiden ja ryhmäposeerausten jälkeen jatkoimme matkaa syömään.

 

Jälleen kerran tavoillemme uskollisina koitimme varata pöydän Sikalasta. Kaupungin paras ravintola oli tietenkin aivan täyteen varattu koko aatoksi, joten jouduimme tyytymään vähän random-vaihtoehtoon, Haraldiin. En tiedä, mikä suuruuden hulluus meihin ruokaa tilatessa iski, sillä pöytä oli aivan täynnä ruokaa sen muutaman tunnin ajan, mitä syömässä olimme. Kannattaa ehdottomasti kokeilla menua Kuninkaan kestit, jos Haraldiin sattuu eksymään. Voi olla, että kyseisen setin jälkeen ei sydänkohtausta tarvitse kauaa odotella.

 



 

Niin kiva vappu kyllä oli pitkästä aikaa, etten näköjään ole edes kuvia ehtinyt ottaa. Vappupäivänä pyörähdimme toki Kaivarissa ja nautimme ihanasta kevätsäästä. Miten voikaan sattua niin hyvä sattuma, että vappuna paistoi aurinko ja oli lämmintä? Ehkä seuraavat kymmenen vuotta onkin sitten taas sitä perinteisempää säätä.

 

Kaivarin kävelyn jälkeen suuntasimme vielä ystävien kanssa brunssille Alppilaan ja lopulta vatsat täynnä kotiin. Onni on isovanhemmat, jotka ovat hommalleen niin sitoutuneita, että jopa tällaiset vähän pikaisemmat reissut on mahdollisia.

 



Kivikasa, se on varma kevään merkki

Näistä kuvista varmasti selviää, mitä meillä on viime päivät duunailtu. Elämä on siirtynyt ulos ja nyt on pakko taas painaa, kun innostusta riittää. Innostusta lisää ainakin omalla kohdallani pari tauko vuotta. Vauva on ollut muutamana kesänä ensin vastasyntynyt ja sen jälkeen taapero ja nyt voi taas pitkästä aikaa olla keskittyä pihajuttuihin ilman, että täytyy olla silmät selässäkin.

 



 

Päällimmäisenä projektina on ollut talon sokkelin reunusta siistiminen ja kivien uusiminen. Siinä ohella sitten vielä vähän pensasaidan leikkaamista, haravoimista ja mitä kaikkia omakotitalon ulkotöitä niitä nyt olikaan. Asuinalue, jossa asumme, on melko iäkästä kuten asukkaansakin. Siksi olenkin ollut innoissani, että kahdetkin naapurimme ovat kuluneen vuoden aikana vaihtuneet (toivottavasti eivät meidän takia) ja tilalle on muuttanut vähän aikaisempaa vuosikertaa. Suunniteltiin jopa jo pensasaidankaatamisbileitäkin alkukesälle.

 



 

Talon sokkelin reunuksen siistimisen lisäksi ollaan tietenkin koitettu saada jälleen kerran nurmikkoalaa epätoivoisesti pienemmäksi. Kukkapenkkejä on perustettu sinne ja tänne. Onneksi olen sen verran aiemmista vuosista viisastunut, että yhtäkään perennaa ei enää pihaan tule. pelkkiä havukasveja ja jotain todella helppohoitoista. Firman touhutkin ovat taas kevättä ja kesää kohti piristymäänpäin, joten sitä vähää vapaa-aikaa, jota ensi kesänäkin tulemme viettämään en todellakaan jaksa uhrata kitkemiselle ja harventamiselle. No ehkä, mutta miksei sitä kiireinen ihminen voisi valita pihalleen jotain helppohoitoista.

 



 

Harkitsin vielä muuten aiemmin keväällä salikortin hankkimista läheiselle kuntosalille, mutta tulin siihen tulokseen, että kasvaa se pala tässä kotipihassakin. Isot kivet ovat kivoja, mutta voi tsiisus, mikä kärrääminen noissa on ollut. Ja siis tuo kasahan on edelleenkin tuossa pihassa eli urakka ei vielä ole edes ohi. Tänään on onneksi siunattu vapaapäivä, sillä Herkku uurastaa töissä ja itse uurastan kotona. Jaksan kuitenkin uskoa, että nyt kun panostaa, niin kyllä siitä vielä hyvä tulee.

 



 

 

Olen laiskana ja mukavuudenhaluisena ihmisenä käyttänyt kukkapenkkien perustamiseen jenkeistä lähtöisin olevaa systeemiä: nurmikon päälle sanomalehtiä ja multaa päälle. Vielä pitäisi noihin laittaa maanerottelukangas ja siistiä reunukset. Sitten vaan viillot muutamaan kohtaan ja helppohoitosta systeemiä päälle. Laitan noista jutuista postausta, vaikka myöhemmin.

 



Elämää melkein 2-vuotiaan kanssa

 

Oikein pelästyin yhtenä päivänä, kun tajusin meidän vauvan olevan jo 2-vuotias. Tarkalleen ottaen 1 v, 10kk ja päivät päälle, mutta kuitenkin, lähes tulkoon 2-vuotias. Samalla huomasin myös, että elämä on hiljalleen muuttunut jälleen astetta iisimmäksi. Ainakin lastenhoidon osalta. Töiden osaltakin on vielä vuoden loppuun asti melko harmoninen vaihe, sillä työskentelen tällä hetkellä ainoastaan 50%:sti ja nuorimmaiset saavat nauttia edelleen leppoisista kotipäivistä. Toki oman yrityksen pyörittäminen tuo pientä lisämaustetta ja kiirettä elämään erityisesti kesäkuukausien aikana, mutta se on vaan tervetullutta kiirettä ja antaa lisäksi toivoa siitä, että jonain päivänä työllistymme kokonaan yrittäjinä.

 



 

Suurin ero esikoisen ja kuopuksen välillä on, että esikoisen kehityksenvaiheita tulee seurattua ja analysoitua paljon tarkemmin, kuin nuorempien sisarusten. En ole suunnilleen avannutkaan kuopuksen vauvakirjaa ristiäisten jälkeen, kun taas esikoisen vastaavaa täytin suunnilleen joka ilta. Hiljalleen meidän vauva on kasvanut isoksi tytöksi ilman, että olen edes huomannut.

 

Yksi mahtavimmista kehitysetapeista on ehdottomasti itsesyöminen. Voi veljet, kuinka tylsää puuhaa syöttäminen voikaan olla. Aamukahvinkin voi nykyisin juoda rauhassa sohvalla istuen ja lehteä lukien samalla kun pikku-muija vetää puuroannostaan.

 



 

Itsenäisen syömisen lisäksi kaksivuotiaan parhaimpia ominaisuuksia on ehdottomasti itsenäisesti leikkiminen. Tämä nyt ei ole suuri saavutus isolapsisessa perheessä, mutta on se kyllä melko rentouttavaa huomata, että taaperokin keskittyy omaan tekemiseen ilman, että hautaudun lattialla lelukasaan ja koitan matkia vuorotellen kaikkien mahdollisten maatilan eläinten ääniä. Vikan ollessa muutaman vuoden nuorempi, ajattelin, etten koskaan leiki lasteni kanssa. Menin Vikan huoneeseen ja ehdotin, että rakentaisimme yhdessä junaradan. Teimme radan valmiiksi ja laitoin junat pyörimään. Hetken päästä Vika totesi: "Voisitko äiti mennä nyt pois, että saisin leikkiä rauhassa?".

 



Kahden vuoden tauon jälkeen olemme pitkästä aikaa saaneet keskittyä myös ulkohommiin yhdessä jopa päiväuniajan ulkopuolella. Tämä se vasta saavutus onkin, kun ottaa huomioon, että viiden lapsen lisäksi perheeseen kuuluu myös 3000 neliön tontti. Viime vuonna tähän aikaan taaperon suosikkiviihdyke ulkona oli enimmäkseen karkaaminen, joten kaikenlainen vähänkään totisempi tai ammattimaisempi toiminta ulkona oli poissuljettu. Tänä  keväänä olemme saaneet (tai joutuneet) yhdessä haravoida, kaivaa talon sokkelin reunustaa auki ja jopa leikata pensasaitaa. Eri asia sitten onkin, olisinkin ylipäätään edes halunnut em. hommia tehdä, mutta tänä vuonna se oli ainakin taaperon puolesta mahdollista. Karkaaminen ei ollut enää tänä vuonne se juttu.

 

Muutenkin 2-vuotiaalla alkaisi selkeästi olemaan jotenkin älliä päässä enemmän. Jopa niin, että myös omaa tahtoa alkaa löytyä ihan kiitettävästi. Kyllähän sitä täytyy tytöllä luonnetta olla, mutta kyllä välillä riittäisi vähempikin. Ensi vuoden alusta alan siis työskentelemään jälleen kokoaikaisesti ja samoihin aikoihin vauva menee myös päiväkotiin eli nyt on käsillä se kotiäitiyden kaikkein paras ajanjakso.