Oikeasti syy muutaman viikon blogihiljaisuuteen ei tällä kertaa ole laiskuudessa tai saamattomuudessa. Lähdin helatorstaiviikonloppuna Ekan, Vikan ja Vauvan kanssa siskoni luokse Naantaliin. Jälleennäkeminen oli niin riemukas ja odotettu, että se vaatisi kokonaan oman postauksensa. Näemme nimittäin nykyisin aivan liian harvoin, 1-2 kertaa vuodessa. Muutaman sadan kilometrin välimatka, pienet lapset ja kiireiset työt ovat vaan nyt tällä hetkellä liikaa, eikä saada aikaiseksi nähdä useammin. Niinä harvoina kertoina on kuitenkin triplasti mahtavampaa. Tälläkin kertaa söimme, joimme, lenkkeilimme, hengailimme, nautimme auringosta ja shoppailimme. Mitä enempää voikaan toivoa. Isosisko on kyllä jotain ihan parasta.
Lapsemme eli serkukset ovat suunnilleen samanikäiset, joten hekin viihtyvät yhdessä mainiosti. Jätetään nyt mainitsematta 2-vuotias, uhmaikäinen vauvamme, joka on todellinen lonely rider, joka hengailee ja puuhailee pääosin yksin paitsi kiusatessaan isompia. Ruuhkavuodet ovat pienentäneet muistikapasiteettiani niin, että unohtelen yksinkertaisiakin asioita. Viime kesänä siskolleni matkatessamme unohdin kaikki matkatavaramme kotiin. No, mitäs tuosta, rahalla saa ja taksilla pääsee. Ekan ollessa ihan pieni ja ainokaiseni, unohdin samaiselle reissulle lähtiessä lompakon kotiin. Bensavalokin sitten mukavasti matkan aikana syttyi luoden romanttista tunnelmaa yksinäisen naisen tielle. Lopulta ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ajaa lähimmälle bensa-asemalle, jonne pikkusiskoni sitten karautti taksilla avuksi. En ole varmaan koskaan tuntenut oloani niin a) tyhmäksi ja b) säälittäväksi. Eli ihan kiva, että on pikkusiskokin olemassa.
Näistä kaikista vastoinkäymisistä voisi kuvitella, että normaali ihminen oppisi vähän huolellisemmaksi. Tällä kertaa unohdin kotiin tuliaiskassin. "Mulla oli kyllä tuomisia, mutta unohdin ne kotiin" kuulostaa kyllä hätäiseen keksityltä valheelta, vaikka näin oikeasti kävikin. Kaikkein ikävin unohdus kävi kuitenkin lähtiessämme ja huomasin sen vasta noin puolessa välissä paluumatkaa. Unohdin siis siskoni eteiseen rakkaan tabletin, jonka avulla olen liitettynä kaikkiin mahdollisiin verkkoihin, someen ja firman prokkiksiin kaikkina vuorokauden aikoina. Tuona hetkenä tunsin maailmani luhistuvan. Kaiken lisäksi vauva oli itkenyt koko paluumatkan ja nukahtanut juuri hetkeä ennen kuin huomasin unohtaneeni rakkaan työvälineeni. Päätin jatkaa matkaa ja sain tablettini muutama päivä sitten postissa kotiin kannettuna. Ihana jälleennäkeminen!
Olimme siis kotona juuri äitienpäiväksi ja tuona ihanana aamuna sain herätä tietenkin lasten söpöihin kortteihin, aamupalaan ja lahjoihin. Tuolle ajalle sattui juuri se mahtava helle ja päätimme Ekan ja Vikan kanssa lähteä käymään joka kesän vakiopaikoissamme. Jännä, miten sitä urautuu samoihin kaavoihin. Esimerkiksi tuolla Aulangon näkötornilla olen käynyt useita kertoja joka kesä koko elämäni ajan. Silti ne kymmenet rappuset on vaan aina uudestaan ja uudestaan kavuttava ja todeta lopulta maiseman pysyneen täysin ennallaan.
Lopulta päädyimme vielä piknikille järven rannalle katselemaan ohikiitäviä junia, jotka jatkossa todellakin vain kiitävät ohi suurimman osan vuoroista pysähtymättä lainkaan kotikaupungissamme.
 |
| Kiva tämä kuva, jossa Vikalla taitaa vähän peppu kutista |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti