Oikein pelästyin yhtenä päivänä, kun tajusin meidän vauvan olevan jo 2-vuotias. Tarkalleen ottaen 1 v, 10kk ja päivät päälle, mutta kuitenkin, lähes tulkoon 2-vuotias. Samalla huomasin myös, että elämä on hiljalleen muuttunut jälleen astetta iisimmäksi. Ainakin lastenhoidon osalta. Töiden osaltakin on vielä vuoden loppuun asti melko harmoninen vaihe, sillä työskentelen tällä hetkellä ainoastaan 50%:sti ja nuorimmaiset saavat nauttia edelleen leppoisista kotipäivistä. Toki oman yrityksen pyörittäminen tuo pientä lisämaustetta ja kiirettä elämään erityisesti kesäkuukausien aikana, mutta se on vaan tervetullutta kiirettä ja antaa lisäksi toivoa siitä, että jonain päivänä työllistymme kokonaan yrittäjinä.
Suurin ero esikoisen ja kuopuksen välillä on, että esikoisen kehityksenvaiheita tulee seurattua ja analysoitua paljon tarkemmin, kuin nuorempien sisarusten. En ole suunnilleen avannutkaan kuopuksen vauvakirjaa ristiäisten jälkeen, kun taas esikoisen vastaavaa täytin suunnilleen joka ilta. Hiljalleen meidän vauva on kasvanut isoksi tytöksi ilman, että olen edes huomannut.
Yksi mahtavimmista kehitysetapeista on ehdottomasti itsesyöminen. Voi veljet, kuinka tylsää puuhaa syöttäminen voikaan olla. Aamukahvinkin voi nykyisin juoda rauhassa sohvalla istuen ja lehteä lukien samalla kun pikku-muija vetää puuroannostaan.
Itsenäisen syömisen lisäksi kaksivuotiaan parhaimpia ominaisuuksia on ehdottomasti itsenäisesti leikkiminen. Tämä nyt ei ole suuri saavutus isolapsisessa perheessä, mutta on se kyllä melko rentouttavaa huomata, että taaperokin keskittyy omaan tekemiseen ilman, että hautaudun lattialla lelukasaan ja koitan matkia vuorotellen kaikkien mahdollisten maatilan eläinten ääniä. Vikan ollessa muutaman vuoden nuorempi, ajattelin, etten koskaan leiki lasteni kanssa. Menin Vikan huoneeseen ja ehdotin, että rakentaisimme yhdessä junaradan. Teimme radan valmiiksi ja laitoin junat pyörimään. Hetken päästä Vika totesi: "Voisitko äiti mennä nyt pois, että saisin leikkiä rauhassa?".
Kahden vuoden tauon jälkeen olemme pitkästä aikaa saaneet keskittyä myös ulkohommiin yhdessä jopa päiväuniajan ulkopuolella. Tämä se vasta saavutus onkin, kun ottaa huomioon, että viiden lapsen lisäksi perheeseen kuuluu myös 3000 neliön tontti. Viime vuonna tähän aikaan taaperon suosikkiviihdyke ulkona oli enimmäkseen karkaaminen, joten kaikenlainen vähänkään totisempi tai ammattimaisempi toiminta ulkona oli poissuljettu. Tänä keväänä olemme saaneet (tai joutuneet) yhdessä haravoida, kaivaa talon sokkelin reunustaa auki ja jopa leikata pensasaitaa. Eri asia sitten onkin, olisinkin ylipäätään edes halunnut em. hommia tehdä, mutta tänä vuonna se oli ainakin taaperon puolesta mahdollista. Karkaaminen ei ollut enää tänä vuonne se juttu.
Muutenkin 2-vuotiaalla alkaisi selkeästi olemaan jotenkin älliä päässä enemmän. Jopa niin, että myös omaa tahtoa alkaa löytyä ihan kiitettävästi. Kyllähän sitä täytyy tytöllä luonnetta olla, mutta kyllä välillä riittäisi vähempikin. Ensi vuoden alusta alan siis työskentelemään jälleen kokoaikaisesti ja samoihin aikoihin vauva menee myös päiväkotiin eli nyt on käsillä se kotiäitiyden kaikkein paras ajanjakso.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti