Heinäkuun muututtua elokuuksi ovat hiljalleen myös kaikki lapsemme palailemassa kotiin kuin Jerusalemin suutarit vaelluksiltaan. Isommat poikani ovat olleet koko heinäkuun isänsä luona kesäloman vietossa. Vaikka aika kova mimmi olenkin, niin pakko myöntää, että ikäväkin on ollut toisinaan melko kova. Aika nopeasti se ikävä ja jälleennäkemisen riemu jo horjui, kun erään kauppakeskuksen parkkipaikalla kohdattuamme Vika juoksi kuin päätön kana jääden melkein auton alle ja Eka kulkee käsi housuissa ihmetellen mikä munia kutittaa. Miehet.
Poikanihan ovat isällään pidempiä aikoja ainoastaan koulujen loma-aikoina, joten näin pitkä erossa olo on meille suhteellisen harvinaista. Olemme kuitenkin poikien kanssa sopineet, että iskän luona ei tarvitse äitiä ikävöidä (ihan kuin se jotenkin olisi sovittavissa), vaan keskittyä iskän ja iskän perheen kanssa laatuajan viettämiseen. Eihän lasta voi tietenkään kieltää ikävöimästä, mutta näin kannustan lapsia nauttimaan ajastaan iskän kanssa täysipainotteisesti. Meidän perheessä kun on kokemusta vähän toisenlaisestakin eronjälkeisestä yhteishuoltajuudesta, niin on ollut avartavaa nähdä, mitä en halua omien lasteni kokevan.
Viimeistä lomaviikkoa siis viedään ja vielä pitäisi ehtiä ainakin sukuloimaan, käymään huvipuistossa, viettämään aikaa serkkujen kanssa, syömään muurinpohjalettuja ja rakentaa parkour-rataa. Tämän ohjelmatoimiston jälkeen meikämutsi ei koulujen alettua enää kesälomien perään haikaile. Luulisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti