Testissä Block by Dylanin brunssi

 

Avioero. Yhteishuoltajuus. Eri paikkakunnilla asuminen. Lasten kuskaamista toiselle vanhemmille. Mitä ihania syitä testata Helsingin parhaimpia brunssipaikkoja? Saatiin ihanan ystäväni kanssa aikataulut kerrankin täsmäämään niin hyvin, että suunnattiin suloisten ja rauhallisten (?) vauvojemme kanssa Block By Dylanin brunssille. Oma vauvanihan on jo 2-vuotias ja ystäväni muutaman kuukauden ikäinen. Toinen nukkui ja toinen koitti toistuvasti etuovesta Eteläkadulle. Arvatkaa kumpi?

 

Paikkana tuo Dylan oli kyllä tosi tunnelmallinen. Ihanan väljää ja tilavaa. Hyvin pääsi myös hyökkäysvaunuilla, joita meilläkin oli mukana oikein kaksin kappalein. Sen verran Dylanin suosio yllätti jopa meidät, että paikka oli lähes täyteen varattu. Saimme kuitenkin armolliset 1,5 tuntia aikaa nauttia ihanasta seisovasta pöydästä. Ensin huolestuin ruoka-ajan lyhyydestä, ehtisikö siinä ajassa santsata riittävästi? Kun sitten loin katseeni Vauvaan, joka toistuvasti piti huutavana noutaa ravintolan eteisestä takaisin pöytään, ajattelin, että nopeat syövät, hitaat eivät. Ja hyvin ehti.

 

Dylanin brunssilta löytyi sopivaa syötävää ainakin meidän 2-vuotiaalle ja tarjonta oli muutenkin mukavaa vaihtelua meksikolaisen teemansa ansiosta. Perusbrunsseja kun on tullut niitettyä ihan kiitettävästi. Ja kyllä, aikaa taisi olla vielä jäljelläkin seuraavaan kattaukseen, kun olimme jo lopetelleet ja poistumassa. Pienempää vauvaa nukutti sen verran makeasti brunssin jälkeen, että teimme vielä lyhyen shoppailukierroksen kaupungilla.

 

Kesän ekat Lintsit

 Parhaimmat ideat tulevat ex temporee. Olin viemässä Ekaa ja Vikaa isälleen Helsinkiin viikonlopun viettoon. Aikataulumme eivät sopineetkaan aluksi yhteen ja meille jäi poikien kanssa vähän luppoaikaa. Perjantai iltapäivänähän kannattaa suunnata ruuhkan täyttämään Helsingin keskustaan, koska jos olit rauhallinen ja zen tullessasi, et takuulla ole sitä enää lähtiessäsi.

 

Hyvänä puolena toukokuun alun Lintsi-käynnissä ehdottomasti on se, että porukkaa on liikkeellä hyvin vähän. Kaikkiin laitteisiin pääsi jonottamatta ja muutenkin kaduilla mahtui liikkumaan. Totesin jälleen saman, mitä lukuisina aiempina kesinä (miksei sitä ihmislapsi koskaan opi?), että alle 120cm lapsen kanssa kannattaa ainakin Suomen huvipuistot kiertää kaukaa. 6-vuotias, Vika, pikku patukka on sen verran tappi, ettei pääse isojen laitteisiin ja toisaalta, vaikka pääsisikin ei varmaan uskaltaisi loppujen lopuksi mennä. Loppujen lopuksi reissumme oli todella surkuhupaisa: Pikkulasten laitteiden kohdalla pikkumies topakasti totesi: "En varmana mene tohon, ihan lälly". Isojen laitteiden kohdalla tuli itku "Miksi en pääse tuohon?". Niissä kahdessa laitteessa, joihin kaikki pääsimme, Vika itki heti aloituksen jälkeen "Pelottaa!". Eli jälleen kerran, mitä tästä opimme? Mene huvipuistoon ainoastaan isojen lasten kanssa tai vaihtoehtoisesti aivan pienten. Kaikkein varminta on tietenkin olla menemättä ollenkaan ja keksiä jotain muuta tekemistä. Huomasin nimittäin, ettei vanhuus tule yksin, kesyissäkin laitteissa tuli huono olo.

Muutama tunti Lintsillä ja muutamat ajelut laitteissa ja lopputuloksena seisoimme pari tuntia liikenneruuhkassa matkalla Pohjois-Helsinkiin. Mutta kyllä kesän ensimmäinen hattara on aina kesän ensimmäinen hattara (vanha hämäläinen viisaus..tai sananlasku)

 



Long time no see

Oikeasti syy muutaman viikon blogihiljaisuuteen ei tällä kertaa ole laiskuudessa tai saamattomuudessa. Lähdin helatorstaiviikonloppuna Ekan, Vikan ja Vauvan kanssa siskoni luokse Naantaliin. Jälleennäkeminen oli niin riemukas ja odotettu, että se vaatisi kokonaan oman postauksensa. Näemme nimittäin nykyisin aivan liian harvoin, 1-2 kertaa vuodessa. Muutaman sadan kilometrin välimatka, pienet lapset ja kiireiset työt ovat vaan nyt tällä hetkellä liikaa, eikä saada aikaiseksi nähdä useammin. Niinä harvoina kertoina on kuitenkin triplasti mahtavampaa. Tälläkin kertaa söimme, joimme, lenkkeilimme, hengailimme, nautimme auringosta ja shoppailimme. Mitä enempää voikaan toivoa. Isosisko on kyllä jotain ihan parasta.

 

Lapsemme eli serkukset ovat suunnilleen samanikäiset, joten hekin viihtyvät yhdessä mainiosti. Jätetään nyt mainitsematta 2-vuotias, uhmaikäinen vauvamme, joka on todellinen lonely rider, joka hengailee ja puuhailee pääosin yksin paitsi kiusatessaan isompia. Ruuhkavuodet ovat pienentäneet muistikapasiteettiani niin, että unohtelen yksinkertaisiakin asioita. Viime kesänä siskolleni matkatessamme unohdin kaikki matkatavaramme kotiin. No, mitäs tuosta, rahalla saa ja taksilla pääsee. Ekan ollessa ihan pieni ja ainokaiseni, unohdin samaiselle reissulle lähtiessä lompakon kotiin. Bensavalokin sitten mukavasti matkan aikana syttyi luoden romanttista tunnelmaa yksinäisen naisen tielle. Lopulta ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ajaa lähimmälle bensa-asemalle, jonne pikkusiskoni sitten karautti taksilla avuksi. En ole varmaan koskaan tuntenut oloani niin a) tyhmäksi ja b) säälittäväksi. Eli ihan kiva, että on pikkusiskokin olemassa.

 

Näistä kaikista vastoinkäymisistä voisi kuvitella, että normaali ihminen oppisi vähän huolellisemmaksi. Tällä kertaa unohdin kotiin tuliaiskassin. "Mulla oli kyllä tuomisia, mutta unohdin ne kotiin" kuulostaa kyllä hätäiseen keksityltä valheelta, vaikka näin oikeasti kävikin. Kaikkein ikävin unohdus kävi kuitenkin lähtiessämme ja huomasin sen vasta noin puolessa välissä paluumatkaa. Unohdin siis siskoni eteiseen rakkaan tabletin, jonka avulla olen liitettynä kaikkiin mahdollisiin verkkoihin, someen ja firman prokkiksiin kaikkina vuorokauden aikoina. Tuona hetkenä tunsin maailmani luhistuvan. Kaiken lisäksi vauva oli itkenyt koko paluumatkan ja nukahtanut juuri hetkeä ennen kuin huomasin unohtaneeni rakkaan työvälineeni. Päätin jatkaa matkaa ja sain tablettini muutama päivä sitten postissa kotiin kannettuna. Ihana jälleennäkeminen!

 



 

Olimme siis kotona juuri äitienpäiväksi ja tuona ihanana aamuna sain herätä tietenkin lasten söpöihin kortteihin, aamupalaan ja lahjoihin. Tuolle ajalle sattui juuri se mahtava helle ja päätimme Ekan ja Vikan kanssa lähteä käymään joka kesän vakiopaikoissamme. Jännä, miten sitä urautuu samoihin kaavoihin. Esimerkiksi tuolla Aulangon näkötornilla olen käynyt useita kertoja joka kesä koko elämäni ajan. Silti ne kymmenet rappuset on vaan aina uudestaan ja uudestaan kavuttava ja todeta lopulta maiseman pysyneen täysin ennallaan.

 

Lopulta päädyimme vielä piknikille järven rannalle katselemaan ohikiitäviä junia, jotka jatkossa todellakin vain kiitävät ohi suurimman osan vuoroista pysähtymättä lainkaan kotikaupungissamme.

 



Kiva tämä kuva, jossa Vikalla taitaa vähän peppu kutista

 

 

Vappu 2016

Voiko olla mitään ihanampaa, kuin ex tempore Helsingin reissu ja vieläpä vappuna? No ei voi olla. Vapunaatto ja aatonaatto hilluttiin muiden mutsien kanssa oman kylän torilla myymässä sitä sun tätä särvintä ja vappukamaa. Tarkoituksena oli siis kartuttaa Ekan luokan leirikoulurahastoa. Sen verran reippaita oltiin, että taitaa rahat olla vuoden keräämisen jälkeen kasassa ja varmuuden vuoksi on vielä muutama vuosia aikaakin ennen kuin h-hetki koittaa.

 

Vappukarkeloissa vieraili myöskin pieni hevoinen eli poni ja meillä on lieviä vaikeuksia saada vauva lähtemään kotiin. Melkein helpompi olisi ollut laittaa pikku-muijakin hepan kuljetusboxiin ja lähettää tallille. Jostain kumman syystä vauvalle on päässyt muodostumaan ihmeellinen mieltymys hevosiin, vaikka meillä ei kyllä erityisemmin ole tätä aihetta esiin tuotu.

 

Kun sitten simat, munkit ja pallot oli myyty, oli aika roudata lapset eri teille ja karauttaa siis jälleen oikein hotellilomalle Helsinkiin. Oikeastihan olen vanhoille tavoille hyvinkin uskollinen. Varaan meille huoneen lähes tulkoon aina samasta hotellista. Kerrankin kannatti irrotella, sillä Radisson Blu oli avannut aivan uuden hotelli Aleksanterin Lönnrotinkadulle. Renesanssi-tyyliin sisustettu huone sai jälleen sisäisen esteetikkoni heräämään ja siinä sisäänkirjautumisen jälkeen makoilin ihanassa vuoteessa juoden shamppanjaa ja lueskellen arkkitehtuurin tyyleistä. Oikeasti mielenkiintoista välillä katsella tuttujakin rakennuksia vähän toisenlaisella silmällä ja huomata ajalle tyypillisiä rakennustyylejä ja koristuksia. 

 

Meillähän oli tietenkin vakaana aikomuksena ehtiä todistamaan Mantan lakitusta, mutta Kauppatoria kohti kävellessä ihmisvirta lipui täysin päinvastaiseen suuntaan, mikä kertoikin meille olevamme auttamatta myöhässä. TaiYo oli pessyt ja asettanut lakin Mantalle jo kauan ennen kuin saavuimme paikalle, mutta se ei oikeastaan haitannut, sillä sattumalta törmäsimme muutamaan hyvään ystävääni matkan varrella. Pikaisten kuulumisten ja huolella otettujen selfieiden ja ryhmäposeerausten jälkeen jatkoimme matkaa syömään.

 

Jälleen kerran tavoillemme uskollisina koitimme varata pöydän Sikalasta. Kaupungin paras ravintola oli tietenkin aivan täyteen varattu koko aatoksi, joten jouduimme tyytymään vähän random-vaihtoehtoon, Haraldiin. En tiedä, mikä suuruuden hulluus meihin ruokaa tilatessa iski, sillä pöytä oli aivan täynnä ruokaa sen muutaman tunnin ajan, mitä syömässä olimme. Kannattaa ehdottomasti kokeilla menua Kuninkaan kestit, jos Haraldiin sattuu eksymään. Voi olla, että kyseisen setin jälkeen ei sydänkohtausta tarvitse kauaa odotella.

 



 

Niin kiva vappu kyllä oli pitkästä aikaa, etten näköjään ole edes kuvia ehtinyt ottaa. Vappupäivänä pyörähdimme toki Kaivarissa ja nautimme ihanasta kevätsäästä. Miten voikaan sattua niin hyvä sattuma, että vappuna paistoi aurinko ja oli lämmintä? Ehkä seuraavat kymmenen vuotta onkin sitten taas sitä perinteisempää säätä.

 

Kaivarin kävelyn jälkeen suuntasimme vielä ystävien kanssa brunssille Alppilaan ja lopulta vatsat täynnä kotiin. Onni on isovanhemmat, jotka ovat hommalleen niin sitoutuneita, että jopa tällaiset vähän pikaisemmat reissut on mahdollisia.