Voi apua mitä kaikkea tähän vuoteen on mahtunut. Selasin kännykkäni kalenteria ja tätä blogia pitkän pätkät taaksepäin ja tajusin, kuinka pitkä vuosi on ollut. Ei nyt ehkä ajallisesti yhtään sen pidempi kuin muutkaan vuodet, mutta tapahtumasisällöltään sitäkin rikkaampi.
No ensinnäkin, aloitin tämän blogin. Lopetin edellisen (joka löytyy täältä) vuosi sitten joulukuussa, sillä blogin kirjoittaminen tuntui tyhmältä. Aloitin tämän uuden vain muutama viikko myöhemmin ja edelleen tuntuu välillä vähän tyhmältä. Tuntuu vaikealta rajata sitä, mitä haluan ja mitä en halua kertoa itsestäni ja perheestäni. Toisaalta, tuntuu hassulta ylipäätään jakaa asioita itsestään, kuvia kodistaan ym., mutta olen asennoitunut blogin pitämiseen kuin lapsuuden päiväkirjan pitämiseen. Kirjoitan näitä juttuja ennen kaikkea itselleni, jotta voin joskus selvittyäni näistä ruuhkavuosista (jos selviän) palata näihin hetkiin.
Vuosi 2015 jää mieleen erityisesti siksi, että perustimme Herkun kanssa tuolloin yhteisen firman. Olimme jo vuosia (Herkku enemmän, minä vähemmän) toimineet tapahtuma-alalla milloin missäkin tehtävässä. Olimme myöskin vuosien ajan pyöritelleet päässämme yhdessä ja erikseen ajatusta oman firman perustamisesta. En tiedä, mitä tapahtui loppuvuonna 2014, mutta vuoden viimeisenä päivänä rekisteröimme firmamme kuin rakkaan toisen yhteisen lapsemme ja katsoimme luottavaisin mielin kohti tulevaisuutta. Kyllä ihminen haaveissaan on välillä hullu: perustaa nyt täysin turhanpäiväiseen hömppään perustuvan yrityksen lama-aikana varsinkin kun perheessä on huonosti nukkuva vauva. Me nyt vaan satumme pitämään haasteista.
Alkuvuosi 2015 edettiin pitkälti vauva-arkea. Tuohon ajanjaksoon osuivat pahimmat univaikeudet ja olimme Herkun kanssa molemmat aika kuolleita. Pieni rakkauden hedelmämme oli vanhempiin sisaruksiinsa verrattuna aivan erityisen ronkeli hoitajiensa suhteen. Pelkästään äiti tai isi kelpasivat. Ihanan anoppimme kannustamana raahasimme vauvaamme tämän luokse hoitoon huutamaan. Hiljalleen vauva tottui isoäitiinsä niin, että pääsimme vihdoin rentouttavalle minihotellilomalle kaksin. Kävimme syömässä legendaarisessa Sikalassa ja juttelimme varmaan enemmän kuin koko yhdessäoloaikanamme yhteensä. Lukuun ottamatta syömiseen kulunutta kahta tuntia, nukuimme koko vuorokauden.
Vähäunisen ja sitä kautta raskaan talven jälkeen koitti kuitenkin kevät. Pääsin viettämään aikaa pitkästä aikaa rakkaiden ystävieni kanssa. Vaikean raskausajan ja vähäunisen vauva-ajan jälkeen elämä alkoi uudelleen. Kesäkuussa suuntasimme lasten kanssa autoillen Saksaan viikoksi. Mahtava reissu, joka sujui jännityksestä huolimatta hienosti. Kesän aikana kasvoivat hiljalleen myös firmamme toimeksiannot. Pääsimme mukaan mielenkiintoisiin projekteihin ja tutustuimme uusiin ihmisiin. Vaikka vauvavuosi ja firman perustaminen ei välttämättä ole helpoin yhdistelmä, antoi se ainakin meidän kohdallamme valtavasti energiaa ja suuntaa tulevaisuudelle.
Sateisen kesän aikana kiertelimme lukuisia tapahtumia eri kokoonpanoilla. Lopulta koitti kauan odotetut helteetkin ja kesä huipentui mahtaviin rapujuhliin ystävien kesken. Onko muuten vähän itsekeskeistä kutsua juhlia mahtaviksi, kun itse ne järjestin! No ainakin vieraat olivat mahtavia. Syksymmällä lähdimme vielä lähes samalla porukalla Ibizalle ja Barcelonaan juhlimaan ystävämme häissä. Jätimme Herkun kanssa kaikki lapset isovanhempien hoitoon ja suuntasimme viikoksi auringon alle. Paras reissu ikinä ja kotiinpaluu tuntui kasvavan pimeyden takia erityisen rankalta. Aloimme pyörittelemään mielessämme ajatusta muuttaa pidemmäksi aikaa ulkomaille. Pimeä aika tuntui meistä molemmista todella vastenmieliseltä ja itse podin jopa jonkin asteista kaamosmasennusta loka- ja marraskuun ajan.
Marraskuun lopulla kohtalo muistutti siitä, mikä oikeasti on tärkeää ja mikä ei. Herkulta löytyi suurentunut imusolmuke ja siihen liittyen alkoi voimakas, pitkään kestävä kuumeilu. Hoitajaperheessä varauduimme tietenkin pahimpaan ja laulun sanoin suru kävi pöytään istumaan. Alkoi lukuisat käynnit labroissa, ultraäänissä ja muissa tutkimuksissa. Kerran ollessamme jälleen matkalla sairaalaan ajoimme kolarin, josta selvisimme hengissä, vahingoittumatta kuin ihmeen kaupalla. Auto päätyi pitkäksi aikaa pajalle, mutta sehän oli onneksi vaan peltiä (ja aika paljon kyllä rahaakin). Sairaalasta viimein kotiuduttuamme istuimme kotisohvalle ihmettelemään päivän tapahtumia. Kylpyhuoneesta kuului räjähdys, pamahdus ja kaikki maailman muut pahaa enteilevät äänet. Pyykinpesukone oli hajonnut. Tuo muutaman viikon prosessi, jonka aikana suunnilleen kaikki irtaimistomme hajosi ja kaikkein rakkaimman ihmisen terveys oli vaakalaudalla, muistutti jälleen elämän ainutkertaisuudesta ja siitä, ettei kannata tuhlata aikaansa murehtimalla turhia kuten sitä, että ulkona on pimeää. Sen verran sarkastisesti on kuitenkin ajateltava, että se pesukoneen hajoaminen oli viisilapsisessa perheessä varmaan se kaikkein pahin juttu.
Kokonaisuudessaan vuosi 2015 oli kuitenkin mahtava vuosi. Päivääkään en vaihtaisi pois (no vaihtaisin kyllä parit pms-oireiset päivät, mutta eihän sitä voi ääneen sanoa) ja mitään en kadu (paitsi jotain, mitä saatoin joskus väsyneenä ja huonotuulisena Herkulle sanoa). Olkoon vuosi 2016 edeltäjäänsä vielä parempi. Niin ja kiitos kaikille, jotka hengailitte mukana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti