Viime viikot olla myötäeletty erityislapsemme kasvukipuilua. Viimeksi kun Toka oli meillä kertoi hän olevansa tosi väsynyt, koska oli nukkunut monta yötä huonosti. Hän kertoi näkevänsä painajaisia Pariisin terrori-iskuista ja pelkäävänsä, että terroristit hyökkäävät kotiimme. Jossain määrin jopa huvittava tarina, mutta asperger-poikamme kokee maailman jotenkin niin erilailla kuin me muut, että voin vaan kuvitella, kuinka todellisilta ja ahdistavilta hänen pelkonsa hänestä tuntuvat.
Kului viikko ja mieheni lapset olivat äidillään. Toka tuli jälleen luoksemme isä-viikolle ja kertoi iltatouhujen yhteydessä, että päivänsä paras hetki on nukkuminen. Heh, sama homma meikäläisellä, mutta jotenkin lapsen suusta tuo kuulosti surulliselta. Oliko päivät todella niin rankkoja tai pelottavia, että paras hetki päivästä on nukkuminen? Kun Eka syntyi ollessani 22-vuotias koin heti Kätilöopistolta kotiuduttua jonkinlaista synnytyksen jälkeistä masennusta. Muistan ajatelleeni tuolloin, että päivän paras hetki oli nukkumaanmeno ja aamulla herääminen oli se huonoin. Huomasin masennuksen poistuneen, kun en enää ajatellut samoin.
Koulutyö on rankkaa tavallisellekin lapselle. Saati sitten lapselle, jonka päässä sinfoniaorkesterin jokainen jäsen soittaa eri sävelmää. Lapselle, joka reagoi jokaiseen aistiärsykkeeseen voimakkaammin kuin me muut ja joutuu keskittymään reagoidakseen adekvaatista juuri siihen olennaiseen ärsykkeeseen. Lapselle, jolle vuorovaikutus muiden lasten kanssa ei ole itsestäänselvyys, vaan joka ajautuu tahtomattaan kiistatilanteisiin. Lapselle, jolla on vaikeuksia tunnetilansäätelyssä ja jonka pettymys ja harmi saattavat vaan purkautua päättömänä huutoitkuna tai innostus pakkoliikkeinä ja toistuvana ääntelynä.
Tänään alkoi joulunodotus, kun joulusukkiin ilmestyi ensimmäiset yllätykset. Samalla alkoi piinaavan pitkä lähtölaskenta joululomaan. Tauko tulee kyllä todella tarpeeseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti