Kaaos alkaa helpottaa

 

Sain vihdoin aikaiseksi kerätä joulun pois. Mahtava valoilmiö ja luminen maisema ovat antaneet sellaiset energia-boostit, että oksat pois. Varsinaisesti en kyllä ole mikään talvi-ihminen, koska kylmyys, lumi ja erityisesti lumityöt ovat ihan syvältä. Valoisuus on kuitenkin pitkän pimeän kauden jälkeen jotain niin mahtavaa, että tällä fiiliksellä kestää kyllä pikku talvenkin.

 

Kyllä se muuten melkoisen kauan kestikin saada koko talous järjestykseen. Edelleenkin on jotain sellaisia pikku juttuja, jotka hämää. Kuten esimerkiksi se, että vauvan vaatteet ovat Ekan huoneessa olevassa lipastossa. Säilytyssysteemit täytyisi olla toimivat, mutta nyt kun akuuteimmat ongelmat on ratkottu, niin palaan sitten myöhemmin noihin yksityiskohtiin.

 

Pitkän aikaa oli myös sellainen fiilis, ettei mikään sisustushomma tai ainakaan remontointi nappaa yhtään. Nyt alkaa taas kyllä tapetointi- ja maalausurakat houkutella. Ilmeisesti edellisistä on jo niin pitkä aika, että olen onnellisesti unohtanut, kuinka ärsyttävää se maalaaminen on.

 

To do -listalla on ainakin:

-aikuisten makkarin seinän tapetointi

-aulan tapetointi tai maalaus

-eteisen tapetointi tai maalaus

-pikku-WC:n kaakeleiden käsittely jotenkin

 

Nuo ovat sellaisia "helppoja pikkuhommia" joihin voi ryhtyä ihan koska vaan. Ja kokemuksesta muistan ja tiedän, että niillä helpoilla pikku hommilla on tapana laajentua ja pursuilla. Lopulta ollaan tilanteessa, jossa kaikki on keskeneräistä ja sitä tilaa kestää pitkään.

 

Varmaan johtuu lisääntyneestä valoisuudesta ja alitajuisesta kevään odotuksesta, kun myös pihahommat alkavat houkutella. Kaksi kesää on nyt mennyt ulkotöissä jotenkin horroksessa johtuen ehkä ensin vauvakesästä ja sitten taaperokesästä, jotka molemmat ovat aika haastavia yhdistää puutarhanhoitoon. Nyt olen luottavaisin mielin, että tänä vuonna saataisiin ulkona jotain aikaiseksikin.

 

Meillähän on osittain kesken myös muutaman vuoden talon maalausprojekti, joka pitäisi kyllä tänä keväänä saattaa loppuun. Toisaalta, jos tässä nyt vielä pari vuotta venkoilisi sen kanssa,  niin voisi samantien sutaista koko talon uudelleen maalin peittoon. Yhtenä päivänä, kun olin kävelyllä, näin talomme lehdettömien puiden takaa ja järkytyin. Se näyttää ihan hirveältä! 60-luvulla rakennettu omakotitalo, jota on laajennettu vähän urposti. Aloin siltä seisomalta suunnittelemaan toimenpiteitä, joilla myös talon ulkomuotoa saisi kohennettua. Face-liftinhän teimme jo aiemmin talon julkisivulle, mutta nyt täytyy varmaan hioa vielä niitä muitakin sivuja. Ehkä jotain ikkunaristikoita, ikkunaluukkuja tai ikkunoiden verholautoja voisi ajatella.

 

Ja näköjään oma pikku työleirikin alkaa tässä mukavasti muotoutua. Ihanaa omakotitaloelämää, ei tule tekemisen puutetta.

 

Niin ja hei, pakko sanoa noista kuvista, että ne ovat ihan hirveitä. Räpsin kuvia nykyisin pelkästään kännykän kameralla. Olin juuri pääsemässä jyvälle järkkärin saloihin, kun sain tabletin. Sen myötä lopetin kaikenlaisten muiden tietokoneiden käytön. Järkkäristä kuvien siirtäminen blogiin vaan on aivan liian aikaa vievää, joten no can do.

Yksi makuuhuone lisää

 

Lasten kasvaessa olen tasaisin väliajoin ahdistunut tilanpuutteesta. Talomme on periaatteessa ihan riittävän iso (120m2), mutta epäkäytännöllinen pohjaratkaisu ja neliöiden asettelu vaikeuttavat lapsiperheen arkea. Makuuhuoneita on vaan kolme, joista yksi on todella iso. Isoin makkari on tähän asti ollut meidän vanhempien master bedroom, jossa luxusta arkeen on tuonut muun muassa oma vessa ja ruutulasiset pariovet, joista ah, olen niin kovin tykännyt. Vauvan synnyttyä ratkoimme tilanpuutteen ajatuksissamme siten, että jossain vaiheessa isosta makkarista tulee kolmen lapsen leikkihuone.

 

Jostain syystä sain alkuviikosta päähäni vaihtaa huoneiden järjestystä juuri nyt. Idea ajoittui juuri siihen kohtaan, että Herkku oli poissa lähes koko viikon (normaali työrytmi kun on 1 vrk töissä, kolme vrk vapaalla), niin jälkikäteen en voi kuin moittia itseäni surkeasta ajoituksesta. Viikon ajan olen siis raahannut yksin huonekaluja huoneesta toiseen, järjestellyt kaappeja uusiksi, pitänyt pitkiä lepotaukoja sohvalla ja mikä on lopputulos? Valmista ei ole vieläkään. Vauvan päiväunille laitto johti tänään melkoiseen härdelliin, sillä jouduimme koko perheen voimin metsästämään tumppuja, sukkia, haalaria, pipoa ja kaikkea muuta mahdollista ympäri taloa. Tavarat on järjestelty uusiin paikkoihin, eikä niitä nyt tällä hetkellä löydä kukaan.

 

 

Tavaroiden raahaamisesta johtuen, eilen aamukahvia juodessa pää ei kääntynyt enää lainkaan oikealle. Päätin pitää lepopäivän ja olla kanniskelematta mitään koko päivän aikana. Olin kuitenkin unohtanut tilanneeni uuden pesutornin ja sitä tuodessaan kuljettaja sanoi: "Voitko muuten kantaa ton pyykinpesukoneen ja kuivausrummun mun kaverina, kun apukuski sairastui. Saatas ne teille sisään täältä pakkasesta". Siellä sitten raahasin niitä 50kg painoisia kodinkoneita aamuseiskalta yöpaidassa, niska jumissa ja nauroin mielessäni. Tämäkin vielä. Kuvamateriaali on saatavilla erityisen vähän, koska muutokset eivät vaan todellakaan ole vielä edes kuvattavassa kunnossa. Tämän viikonlopun aion ainakin osittain tehdä jotain ihan muuta kuin hoonata nurkkia. Shoppailu voisi kuulostaa vaihteeksi ihan rentouttavalta.

 



 

Hyvästi vuosi 2015, olit kiva!

Voi apua mitä kaikkea tähän vuoteen on mahtunut. Selasin kännykkäni kalenteria ja tätä blogia pitkän pätkät taaksepäin ja tajusin, kuinka pitkä vuosi on ollut. Ei nyt ehkä ajallisesti yhtään sen pidempi kuin muutkaan vuodet, mutta tapahtumasisällöltään sitäkin rikkaampi.

 

No ensinnäkin, aloitin tämän blogin. Lopetin edellisen (joka löytyy täältä) vuosi sitten joulukuussa, sillä blogin kirjoittaminen tuntui tyhmältä. Aloitin tämän uuden vain muutama viikko myöhemmin ja edelleen tuntuu välillä vähän tyhmältä. Tuntuu vaikealta rajata sitä, mitä haluan ja mitä en halua kertoa itsestäni ja perheestäni. Toisaalta, tuntuu hassulta ylipäätään jakaa asioita itsestään, kuvia kodistaan ym., mutta olen asennoitunut blogin pitämiseen kuin lapsuuden päiväkirjan pitämiseen. Kirjoitan näitä juttuja ennen kaikkea itselleni, jotta voin joskus selvittyäni näistä ruuhkavuosista (jos selviän) palata näihin hetkiin.

 

Vuosi 2015 jää mieleen erityisesti siksi, että perustimme Herkun kanssa tuolloin yhteisen firman. Olimme jo vuosia (Herkku enemmän, minä vähemmän) toimineet tapahtuma-alalla milloin missäkin tehtävässä. Olimme myöskin vuosien ajan pyöritelleet päässämme yhdessä ja erikseen ajatusta oman firman perustamisesta. En tiedä, mitä tapahtui loppuvuonna 2014, mutta vuoden viimeisenä päivänä rekisteröimme firmamme kuin rakkaan toisen yhteisen lapsemme ja katsoimme luottavaisin mielin kohti tulevaisuutta. Kyllä ihminen haaveissaan on välillä hullu: perustaa nyt täysin turhanpäiväiseen hömppään perustuvan yrityksen lama-aikana varsinkin kun perheessä on huonosti nukkuva vauva. Me nyt vaan satumme pitämään haasteista.

 

Alkuvuosi 2015 edettiin pitkälti vauva-arkea. Tuohon ajanjaksoon osuivat pahimmat univaikeudet ja olimme Herkun kanssa molemmat aika kuolleita. Pieni rakkauden hedelmämme oli vanhempiin sisaruksiinsa verrattuna aivan erityisen ronkeli hoitajiensa suhteen. Pelkästään äiti tai isi kelpasivat. Ihanan anoppimme kannustamana raahasimme vauvaamme tämän luokse hoitoon huutamaan. Hiljalleen vauva tottui isoäitiinsä niin, että pääsimme vihdoin rentouttavalle minihotellilomalle kaksin. Kävimme syömässä legendaarisessa Sikalassa ja juttelimme varmaan enemmän kuin koko yhdessäoloaikanamme yhteensä. Lukuun ottamatta syömiseen kulunutta kahta tuntia, nukuimme koko vuorokauden.

 

Vähäunisen ja sitä kautta raskaan talven jälkeen koitti kuitenkin kevät. Pääsin viettämään aikaa pitkästä aikaa rakkaiden ystävieni kanssa. Vaikean raskausajan ja vähäunisen vauva-ajan jälkeen elämä alkoi uudelleen. Kesäkuussa suuntasimme lasten kanssa autoillen Saksaan viikoksi. Mahtava reissu, joka sujui jännityksestä huolimatta hienosti. Kesän aikana kasvoivat hiljalleen myös firmamme toimeksiannot. Pääsimme mukaan mielenkiintoisiin projekteihin ja tutustuimme uusiin ihmisiin. Vaikka vauvavuosi ja firman perustaminen ei välttämättä ole helpoin yhdistelmä, antoi se ainakin meidän kohdallamme valtavasti energiaa ja suuntaa tulevaisuudelle.

 

Sateisen kesän aikana kiertelimme lukuisia tapahtumia eri kokoonpanoilla. Lopulta koitti kauan odotetut helteetkin ja kesä huipentui mahtaviin rapujuhliin ystävien kesken. Onko muuten vähän itsekeskeistä kutsua juhlia mahtaviksi, kun itse ne järjestin! No ainakin vieraat olivat mahtavia. Syksymmällä lähdimme vielä lähes samalla porukalla Ibizalle ja Barcelonaan juhlimaan ystävämme häissä. Jätimme Herkun kanssa kaikki lapset isovanhempien hoitoon ja suuntasimme viikoksi auringon alle. Paras reissu ikinä ja kotiinpaluu tuntui kasvavan pimeyden takia erityisen rankalta. Aloimme pyörittelemään mielessämme ajatusta muuttaa pidemmäksi aikaa ulkomaille. Pimeä aika tuntui meistä molemmista todella vastenmieliseltä ja itse podin jopa jonkin asteista kaamosmasennusta loka- ja marraskuun ajan.

 

Marraskuun lopulla kohtalo muistutti siitä, mikä oikeasti on tärkeää ja mikä ei. Herkulta löytyi suurentunut imusolmuke ja siihen liittyen alkoi voimakas, pitkään kestävä kuumeilu. Hoitajaperheessä varauduimme tietenkin pahimpaan ja laulun sanoin suru kävi pöytään istumaan. Alkoi lukuisat käynnit labroissa, ultraäänissä ja muissa tutkimuksissa. Kerran ollessamme jälleen matkalla sairaalaan ajoimme kolarin, josta selvisimme hengissä, vahingoittumatta kuin ihmeen kaupalla. Auto päätyi pitkäksi aikaa pajalle, mutta sehän oli onneksi vaan peltiä (ja aika paljon kyllä rahaakin). Sairaalasta viimein kotiuduttuamme istuimme kotisohvalle ihmettelemään päivän tapahtumia. Kylpyhuoneesta kuului räjähdys, pamahdus ja kaikki maailman muut pahaa enteilevät äänet. Pyykinpesukone oli hajonnut. Tuo muutaman viikon prosessi, jonka aikana suunnilleen kaikki irtaimistomme hajosi ja kaikkein rakkaimman ihmisen terveys oli vaakalaudalla, muistutti jälleen elämän ainutkertaisuudesta ja siitä, ettei kannata tuhlata aikaansa murehtimalla turhia kuten sitä, että ulkona on pimeää. Sen verran sarkastisesti on kuitenkin ajateltava, että se pesukoneen hajoaminen oli viisilapsisessa perheessä varmaan se kaikkein pahin juttu.

 

Kokonaisuudessaan vuosi 2015 oli kuitenkin mahtava vuosi. Päivääkään en vaihtaisi pois (no vaihtaisin kyllä parit pms-oireiset päivät, mutta eihän sitä voi ääneen sanoa) ja mitään en kadu (paitsi jotain, mitä saatoin joskus väsyneenä ja huonotuulisena Herkulle sanoa). Olkoon vuosi 2016 edeltäjäänsä vielä parempi. Niin ja kiitos kaikille, jotka hengailitte mukana.

 



Meidän joulu

 

Meillä meni joulunvietto suunnitelmat ihan viime hetkellä uusiksi ja näin jälkikäteen on helppo ymmärtää miksi. Äärimmäisen kiireisen ja stressaavan loppuvuoden jälkeen oli luonnollista, että kun rauhalliset vapaat koittivat, olimme tietenkin koko perhe kipeänä. Tai ainakin se osa, joka tänä vuonna oli paikalla. Isommat lapset olivat toisissa kodeissaan ja meidän kolmen piti suunnata siskoni perheen luokse Naantaliin. Päätimme kuitenkin aattoaamuna jäädä kotiin sairastamaan. 



Välipäivinä meillä on firman puolesta tiedossa aikamoista hulabaloota, joten joulun ajalta odotin rentoutumista ja univelkojen vähentämistä. Kun sairastuimme kaikki, eivät odotukset noiden mainittujen osalta olleet enää korkealla, mutta ihmeekseni perheen pieninkin päätti ottaa vapaista kunnolla ilon irti ja nukkui pitkien päiväunien lisäksi yöunet kellon ympäri. Kyllä kelpaa! Nautitaan nyt tästä luxuksesta, koska kauaa se tuskin kestää. 

 

Muutenkin joulu kotona sujui ihanan rauhallisissa merkeissä. Aattoaamuna vielä ryntäsimme paniikkiruokaostoksille, koska olimmehan varautuneet istumaan siskoni notkuvissa pöydissä koko joulun. Saimme onneksi kaiken tarvittavan hankittua viime hetkessä ja ehkä vähän liikaakin. Vaaka näytti tänä aamuna aika hervotonta lukemaa, mutta ei haittaa. Tammikuussa voi ängetä sitten salille kaikkien muiden elämäntapojen muuttajien kanssa. Facebookiin alkaa ilmestyä myös kavereiden linkkauksia eri juoksutapahtumiinkin. Vielä ehtisi aloittaa treenaamiseen siihenkin hommaan.

En kyllä itse tunnustaudu mitenkään erityisemmin jouluihmiseksi, mutta kaikesta huolimatta tämä joulu oli tosi kiva. Rentoa yhdessäoloa, syömistä, nukkumista ja ihan vähän liikkumistakin. Näistä on hyvä ponnistaa välipäivien kiireisiin.

Haa, Tallinnaa!

 

Kuinka monta kertaa olen sanonut, etten enää koskaan mene Tallinnaan? Varmaan yhtä monta kertaa kuin olen siellä käynyt. Tasaisin väliajoin löydämme aina itsemme minilomalta sieltä kuitenkin. Selitys on yksinkertainen: Vaikka hinnat ovat Tallinnassa nousseet, on hintataso siellä edelleen edullisempi kuin Suomessa. Varsinkin, jos välttää suomalaistuneita hotelleja ja ravintoloita, joissa henkilökuntakin puhuu sujuvasti Suomea. Tallinna on myös sopivan lähellä, mutta kuitenkin kaukana. Laivamatka kestää vain kaksi tuntia, mutta siirtymisissä on kuitenkin matkustamisen tuntua.

Tuo kyseinen laivamatka olikin jännitystä täynnä, sillä matkustuspäivälle oli luvattu sellainen merenkäynti, että joidenkin varustamoiden pikkupurkit jäivät satamaan. Ja kieltämättä matkalla keinutti. Kuulutuksissa kiellettiin menemästä kannelle ja naapuripöydässä istunut kanssamatkustaja kävi säännöllisesti oksentamassa.

 

 

Oikeastaan tämä reissu Tallinnaan oli pieni pakkokin tehdä, sillä siinä yhdistyi business and pleasure. Kävimme tutustumassa tuoreimman yhteistyökumppanimme hotelliketjuun ja mahdollisuuksiin järjestää juhlia ja kokouksia heidän tiloissaan. Puitteet oli niin mahtavat, että suorastaan metsästän jotain polttariporukkaa, hääparia, synttärisankaria ja firman kokousväkeä paikalle. Mahdollisuudet ovat lähes rajattomat. Toki näinä aikoina on tärkeää käyttää kotimaisia palveluja ja laittaa raha kiertämään, mutta kaikki eivät halua juhlia esimerkiksi häitään kotimaassa vaan yhdistää matkustelun ja juhlan.



 

Virallisen osuuden jälkeen meillä oli reilusti vapaa-aikaa ja tietenkin tapojemme orjina käytiin syömässä vakioravintolassamme ja shoppailemassa vakiokaupoissa. Miksi vaihtaa hyviä toimintatapoja? Paitsi että saattaa kyllä jäädä jotain tosi hienoa kokematta. Esimerkiksi hotellivalinta Von Stackelberg oli aivan huikea. Olimme siellä nyt ensimmäistä kertaa rakastuin tuohon tunnelmalliseen kaupunkikartanoon ensisilmäyksellä. Kyllä se vanha, tuttu Tallinnakin tarjoaa aina jotain uutta, jos vaan antaa sille mahdollisuuden.

 



 

Ja perinteisesti tämänkin reissun jälkeen ajattelin, että nyt riittää Tallinnan matkailu hetkeksi, kunnes muistin, että meillä on ystäväpariskunnan kanssa sovittuna reissu sinne helmikuussa. Hahaa! No, huhtikuussa pakataankin jälleen kimpsut ja kampsut ja suunnataan tällä kertaa kohti kauan odottamaamme Roomaan. Kesälomareissuakin on täytynyt alkaa jo hieman suunnitella. Se tehdäänkin sitten isommalla bändillä lasten kanssa.

 



Itsenäisyyspäivää!!

 

Hei sinä suur- ja/tai uusperheen äiti tai isä. Tuntuuko elämäsi tylsältä? Onko lasten kanssa nykyisin jotenkin tosi helppoa? Ei hätää, ota lapsesi ja mene heidän kanssa kirkkoon. Et takuulla tylsisty. Kotoa lähtiessä ajattelin, että kyllähän meidän 1,5-vuotias kirkossa viihtyy. Kukapa lapsi ei viihtyisi? Tai no viihtyihän se, kunhan sai säännöllisesti pudottaa virsikirjan lattialle, juosta kirkon käytäviä pitkin, seistä penkissä, tuijottaa lähietäisyydeltä muuta kirkkokansaa, laulaa virsiä silloin kun muut eivät laulaneet, piereskellä ja nauraa tuotoksilleen.

 



Kirkkomeiningeistä selviydyttyämme olemmekin vaan rennosti kotoilleet ja valmistautuneet Linnan Juhliin leipomalla perinteisiä pipareita ja aurajuustolla täytettyjä piparihyrriä. Kyllä se Itsenäisyyspäivä vaan herkäksi vetää.

 



 

Hyvää Itsenäisyyspäivää!

Mitä laiskojen vanhempien ei koskaan kannata tehdä?

 

Alkaa säätää lapsille mitään kestojoulukalentereita! Meillä on ehkä nyt 3-4 vuoden ajan ollut kestojoulukalenterit käytössä ja suunnilleen saman ajan joulukuut ovat olleet meille vanhemmille yhtä tuskaa. Tarkoituksena oli alun perin, että kestojoulukalenterit kätkisivät sisälleen pieniä lahjoja, suklaata, makeisia ym. Olen tehnyt kaikki kestokalenterit itse ja ensimmäisissä versioissa oli 24 pientä lokeroa, joihin tonttu sitten kävi laittamassa jokaiselle päivälle jotain. En tiedä kuinka maltillisia lapsia muissa perheissä on, mutta meidän lapset olisivat tyhjentäneet joulukuun ensimmäisenä koko kalenterin. Päädyin laittamaan kalentereihin yhden yllätyksen kerrallaan.

 

En tiedä kuinka maltillisia lapsia muissa perheissä on, mutta meidän lapset olisivat tyhjentäneet joulukuun ensimmäisenä koko kalenterin. Päädyin laittamaan kalentereihin yhden yllätyksen kerrallaan. Sitten tajusin, että mitä järkeä pitää joulukalenteria, jossa on 24 lokerikkoa, jos kuitenkin vaan yhdessä on yllätys? Vaihdoin alkuperäiset joulusukkiin, joita muutenkin fanitan jenkkityylin ihailijana.

 

 

Sukka tai lokerikko, yhtä kaikki, aina iltaisin sama muistaminen yllätyksen piilottamisessa. Pari kertaa ollaan unohdettu ja jouduttu keksimään valkoisia valheita. Mikäs vanhempi se olisi, joka ei lapselleen välillä valehtelisi?

 

Päädyin kestokalentereihin alun perin ekologisen ajattelun siivittämänä, kun päätin vähentää roskan määrää ja ryhtyä himokierrättäjäksi. Tuolloin myös kauppojen joulunkalenterit olivat yksinkertaisesti tylsiä ja ajattelin diy kalenterin olevan paljon persoonallisempi. Nyt kauppojen hyllyt ovat pullollaan Starwarsfrozenkindermarsmuumispecialedition-kalentereita ja meillä roikkuu väsyneet joulusukat ikkunassa. Kyllä kannatti panostaa. Laskeskelin vielä, että vaikka olisin ostanut neljä kalleinta joulukalenteria, olisi kokonaiskustannukset varmaan siltikin jääneet halvemmaksi puhumattakaan helppoudesta. Mutta toisaalta, lapset ovat edelleen villeinä noihin sukkiinsa, joten mennään näillä ainakin tämä joulu.