Havahduin kesken viikonlopun outoon tunteeseen: jossain naftaliinissa minulla muistaakseni oli blogi, jota aikoinaan päivitin melko ahkerastikin. Muistin etäisesti blogini osoitteen ja muutaman hakukerran jälkeen löysinkin tänne. Olin unohtanut kaikki mahdolliset käyttikset ja salasanat, mutta siitä huolimatta pääsin kirjautumaan lopulta sisään.
Suureksi ihmeekseni huomasin edellisen tekstini olevan tältä samaiselta vuodelta, toukokuulta. Pyörät pyörähtivät työelämässä rytinällä eteenpäin alkuvuodesta ja siitä eteenpäin arki on ollut hyvin kiireistä. Perhearki on jäänyt hyvin pitkälle Herkun vastuulle, kun olen itse painiskellut kiperien tehtävien parissa. Monta vuotta työelämässä kului puolilla valoilla, en jaksanut olla motivoitunut mistään ja hoidin työni vasemmalla kädellä. Työ ei inspiroinut ja kävin töissä ainoastaan, koska oli pakko. Harkitsin jopa kokonaan alan vaihdosta, koska työni tuntui niin puuduttavalta. Vauvan synnyttyä pitkä perhevapaa tarjosi odotetun breikin, mutta samalla olin jo ahdistunut tulevasta töihinpaluusta. Kun se sitten muutaman odottamattoman käänteen jälkeen tapahtui, oli se kerrasta menoa. Uusi duuni, uusi työantaja, uusi toimenkuva. Yhtäkään tylsää päivää en ole töissä viime kevään jälkeen viettänyt. Ajoittain on ahdistanut ja jopa pelottanut. Yöunenikin olen välillä menettänyt, mutta siltikään en vaihtaisi tätä juuri nyt mihinkään.
Tänä viikonloppuna aloin kaivata jotain kanavaa, jossa voisin jakaa ajatuksiani. Olen heikkona elämänkertakirjoihin ja tällä hetkellä kesken on Jere Karalahdesta kertova kirja. Hetken aikaa pohdin jo kirjoittavani omaelämänkerran, kunnes tajusin idean naurettavuuden. Ehkä jatkan vaan blogin kirjoittamista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti