Ysäri tuu takas!

”Teidän täytyy koodaa sata kertaa voitko tulla tähän” räppäsi Salmisen Krisse Siskonpedissä ja toivoi 80-lukua takaisin. Itsehän olen syntynyt kyseisen luvun alussa, joten pääosa tai ainakin kirkkain osa lapsuusmuistoistani ajoittuu 90-luvun puolelle. Oikeastaan kyseisestä aikakaudesta en kaipaa juuri mitään, mutta en voi lakata ihmettelemästä tätä nykyajan meininkiä kodin ja koulun yhteistyön suhteen. Toista se oli 90-luvulla..

Eka on tehostetun tuen piirissä muutamasta oppiaineesta. Tämän lisäksi käyttäytymisessä ja huolellisuudessakin on välillä vähän sanomista. Joukossa tyhmyys tiivistyy ja koulussa on se yksi ja sama poikajoukko koko ajan vaikeuksissa. No mitä voidaan odottaa aikakaudella, kun joka rööristä tuutataan Possea, Punk`dia, Duudsoneita, Jackassia ja muuta pränkkäysten aatelia. Niin mitä luulette, miten kohderyhmä käyttäytyy altistuttuaan koko lapsuutensa ajan sille, että pieni keppostelu ajasta ja paikasta riippumatta on ihan fine. Jos joku vielä uskoo, että kaiken tämän jälkeen pojat käy kirkkokuorossa laulamassa, niin väärässä olette. Tähän vielä lisättynä se tosiasia, ettei nykyinen koulunkäynti muoto kannusta tai motivoi villejä ja riehakkaita poikia juuri lainkaan.

Mitä sitten tapahtuu? Yksi sana kertoo kaiken: Wilma. Se laulaa. Koko ajan. Pojat ei totelleet välituntivalvojaa. Pojat ajoi pyörällä välkällä, vaikka se on kielletty. Pojat tuli ilman kypärää kouluun. Pojat pelleili matikan tunnilla. Pojat istui bussissa jalat selkänojalla. Pojat karkasi tunnilta ikkunasta. Pojat heitteli paperia ikkunasta. Pojat ei tehnyt ryhmätöitä. Pojilta oli läksyt tekemättä. Pojat hengitti. Viimeisimpänä ihan paras; pojat jäi jälki-istuntoon, koska he pelleili ja ilveili juhlien harjoituksissa. Olisitte tulleet kysymään, niin olisin voinut kertoa, että älkää nyt viekö niitä villieläimen lailla käyttäytyviä poikia seuraamaan hiljaa ja liikkumatta jotain lauluharkkoja.

Ei sillä, kyllä sääntöjä tulee noudattaa ja oppia tietty kurinalaisuus, mutta voisiko liiallisen energian kanavoida johonkin hyödylliseen. Vaikea uskoa, että koulumenestys tai innostus oppiaineita kohtaan kasvaisi jatkuvasta moittimisesta ja sanktioista. Työelämässäkin aletaan hiljalleen ymmärtää, että työn laatu ja tulokset korreloivat suoraan mm. työhyvinvoinnin kanssa ja työhyvinvointi lisääntyy, jos työntekijällä on mahdollisuus vaikuttaa omaan työhönsä.

Kaikkien näiden Wilma-viestien lukemisen ja kuittaamisen lomassa olen pohtinut, mitähän omat vanhempani olisivat tehneet, jos heitä olisi juoksutettu koulussani samaan tahtiin. Mietin ja mietin, kunnes tajusin: omilla vanhemmillani ei ollut pienintäkään käsitystä, mitä kaikkea koulussa tapahtui. Kodin ja koulun yhteistyön syventäminen on kai uuden opintosuunnitelman keskeisiä teemoja, mutta siltikin huomaan kaipaavani ysärin meininkiä takaisin.

Tämä kirjoitus perustuu täysin tositapahtumiin ja kuvaa todenperäisesti omaa kokemastani. Se on kuitenkin tarkoituksella kirjoitettu hieman satiirisesti. Älkööt kukaan siis loukkaantui.

Ikuisuudelta tuntunut tauko

Havahduin kesken viikonlopun outoon tunteeseen: jossain naftaliinissa minulla muistaakseni oli blogi, jota aikoinaan päivitin melko ahkerastikin. Muistin etäisesti blogini osoitteen ja muutaman hakukerran jälkeen löysinkin tänne. Olin unohtanut kaikki mahdolliset käyttikset ja salasanat, mutta siitä huolimatta pääsin kirjautumaan lopulta sisään.

Suureksi ihmeekseni huomasin edellisen tekstini olevan tältä samaiselta vuodelta, toukokuulta. Pyörät pyörähtivät työelämässä rytinällä eteenpäin alkuvuodesta ja siitä eteenpäin arki on ollut hyvin kiireistä. Perhearki on jäänyt hyvin pitkälle Herkun vastuulle, kun olen itse painiskellut kiperien tehtävien parissa. Monta vuotta työelämässä kului puolilla valoilla, en jaksanut olla motivoitunut mistään ja hoidin työni vasemmalla kädellä. Työ ei inspiroinut ja kävin töissä ainoastaan, koska oli pakko. Harkitsin jopa kokonaan alan vaihdosta, koska työni tuntui niin puuduttavalta. Vauvan synnyttyä pitkä perhevapaa tarjosi odotetun breikin, mutta samalla olin jo ahdistunut tulevasta töihinpaluusta. Kun se sitten muutaman odottamattoman käänteen jälkeen tapahtui, oli se kerrasta menoa. Uusi duuni, uusi työantaja, uusi toimenkuva. Yhtäkään tylsää päivää en ole töissä viime kevään jälkeen viettänyt. Ajoittain on ahdistanut ja jopa pelottanut. Yöunenikin olen välillä menettänyt, mutta siltikään en vaihtaisi tätä juuri nyt mihinkään.

Tänä viikonloppuna aloin kaivata jotain kanavaa, jossa voisin jakaa ajatuksiani. Olen heikkona elämänkertakirjoihin ja tällä hetkellä kesken on Jere Karalahdesta kertova kirja. Hetken aikaa pohdin jo kirjoittavani omaelämänkerran, kunnes tajusin idean naurettavuuden. Ehkä jatkan vaan blogin kirjoittamista.

Ich liebe ruuhkavuodet

Hei, jos joskus vielä tapaatte pienen vauvan äidin, joka hiukset likaisina pieruverkkareissa valittelee, kuinka rankkaa on olla vauvan tai pahimmassa tapauksessa vähintään kahden pienen lapsen kanssa kotona, niin varoittakaa sitä pahaa arvaamatonta poloista vuosista, jolloin palataan hoitovapaalta töihin. Kotona ollessa, kun kuitenkin on mahdollista olla yöpuvussa vaikka koko päivä, hiukset sekaisin, likaisissa vaatteissa, ilman rintsikoita, pukluläikät olkapäillä, nuokkua kahvikuppi kädessä nojatuolilla, you name it. Ei onnistu enää työelämässä. Tilanteen vaativuus korostuu, mikäli työhösi liittyy edustamista, asiakkaiden tai yhteistyökumppaneiden tapaamista. Lapsethan eivät välttämättä laita yöheräämiskatkaisinta offille, kun olet kertonut heille palaavasi töihin. He saattavat ärsyttävyydessään laitta yöhillumisten suhteen jopa turbo-vaihteen päälle.

Kesälomakauden lähestyessä olen huomannut itsessäni hiljalleen ilmeneviä työuupumuksen merkkejä: unettomuutta, yöllisiä kauhukohtauksia, tykytystä, työtahdin hiipumista, vaikka tehot on kaakossa. Tänään olin lähdössä töiden jälkeen Vikan kanssa syömään ja passikuviin, kun Mäkkärin pihassa huomasin unohtaneeni lompakon kotiin. Voitte varmaan arvata vastaanoton, kun meidän etuovenkokoisen Happy Meal-kyltin edessä kysyn 7-vuotiaalta : "Mentäiskö kuule sittenkin ukille ja mummolle syömään lihasoppaa?".

Viiden lapsen äidin voisi osata jo ennakoida lasten tarpeet, mutta samaan aikaan, kun Vika alkoi valitella hermeettistä pissahätää, huomasin unohtaneeni laukkuni viimeisimpään kauppaan. Epämääräisen edestakaisin ajelun myötä bensavalo syttyi ja kotimatkaa oli jäljellä vielä n. 40km. Muistelin lukioaikoinani jutelleeni ystävieni kanssa, että kaikissa autoissa on varavarabensatankki, joka aktivoituu aina kun bensa on vähissä ja käytännössä nykyautoissa on mahdotonta, että bensa loppuisi kesken. Kaikenlaiseen legendaan on hädän hetkellä ihan mahdollista alkaa uskomaan. Soitin miehelleni varmistaakseni, kuinka iso varavarabensatankki autossamme on vain kuullakseni, ettei sellaista ole olemassakaan. Why not? Ehkä sellainen kannattaisi kehitellä. No onneksi bensa loppui vasta n. 10km ennen kotia ja silloinkin bensa-aseman pihaan. Ennen sitä ajotietokone oli ilmaissut, että pissapojanneste on loppu, oikea etuvalo on palanut ja että kannattaisi tsekata brake wearit. Mitä vielä? Tienpientareella ohjekirjaa lukiessani Vika kysyi hiljaisella äänellä: "Käyköhän muillekin aina näin?"